Olen lisännyt Kolkon pappisuvun sivuille lisää historiallisia tietoja Kolkon alueesta ja nimistöstä!

Sukupuun eri sukulinjoissa mainitaan Ratsutiloja ja talon isännät ovat ratsutilallisia, mikä Ratsutila sitten on, sitä yritän selventää seuraavassa, Otteita eri tutkijoiden teksteistä mm Matti Walta. Wikipedia.

Ratsutila eli rustholli (rusthåll) oli maatila, jonka tehtävänä oli verohelpotusten vastikkeeksi pitää kruunun palveluksessa armeijan ratsumiestä sekä tämän hevosta. Ratsutilojen perustaminen liittyi Kaarle XI:n toteuttamaan ruotujakolaitokseen. Lähes koko ruotulaitoksen olemassaolon aikana, 1600-luvun lopulta vuoteen 1808 saakka, ratsutilan tuli varustaa asekuntoinen mies ja hevonen ratsupalvelukseen kuninkaan käskystä sotaa varten. Arvoasteikossa he olivat tavallista talonpoikaa ylempänä, papistoa ja nimismiestä alempana. Ratsutilan isäntää kutsuttiin ratsutilalliseksi eli rusthollariksi. Rusthollari oli usein säätyläinen tai suhteellisen varakas talonpoika, jotka sittemmin muodostivat johtavan kerrostuman talonpoikaisessa säädyssä.

Ratsutilojen historiaa

Yleensä puhuttaessa ratsutilasta tarkoitetaan kuitenkin pelkästään kantatilaa. Näille edellä mainituille, sotilaspäällystön ja virkamiesten palkkausjärjestelmälle, sekä ratsutiloille yhteistä on, että ne perustuivat erikseen määrättyjen maatilojen kruununverojen osoittamiseen joko palkkoihin tai ratsumiehen varustamiseen. Tällainen verojen jako oli tullut mahdolliseksi reduktion myötä, koska siinä merkittävä osa aatelin aikaisemmin hallitsemista veroista oli peruutettu kruunulle, ja näin niitä saatettiin käyttää valtion tarpeisiin.

Maata viljelevien talonpoikien osalta tilanne puolestaan ei mitenkään muuttunut reduktiota edeltävästä ajasta, sillä kannettu vero oli kuitenkin niin suuri, että juuri enempää he eivät olisi pystyneet maksamaan. Kun aikaisemmin maata viljelevät talonpojat olivat maksaneet veronsa aatelisille, he maksoivat ne nyt sotilaspäällystölle, virkamiehille tai ratsuoikeuden haltijoille. Näistä merkittävä osa toki oli aatelisia. Pyrkimystä ylimääräisen veronkantoon kyllä oli, sillä muuten ei olisi ollut tarpeen kieltää ratsutilallisia kantamasta augmenteilta enempää veroa kuin mitä maakirjassa sanotaan. Jos niin tapahtui, ratsuoikeuden haltijoiden tuli maksaa kantamansa määrä takaisin kaksinkertaisena.

Talonpoikien ja veronsaajien suhteeseen vaikutti 1600-luvulla lisäksi sellainen vallitseva käsitys,että veronkanto-oikeus merkitsi maan enemmän tai vähemmän täydellistä omistusoikeutta. Vielä 1700-luvun alussa luonnonoikeudellisen teorian tulkinnan mukaan tilan viljelijällä oli maahan vain käyttöoikeus, ”dominium utile”, mutta sillä, jolla oli oikeus maan antamaan tuottoon eli tässä tapauksessa veroon, oli varsinainen omistusoikeus, ”dominium directum”. Tällä oli käytännön merkitystä ainakin kruununtilan haltijan vaihtuessa, koska veron omistajalta tuli saada isännänvaihtoon suostumus Jos perintötilallinen taas laiminlöi maksunsa, veronomistaja saattoi hakea tilaan lainhuutoa ja saada sen siten täydellisesti omistukseensa.

Mahdollisesti tästä periaatteesta oli kyse myös silloin, kun eräs viljelijä teki 1690-luvun lopussa valituksen ratsuoikeuden haltijan toiminnasta. Valituksen jälkeen ratsuoikeuden haltijan oikeuksia ja vastaavasti viljelijän velvollisuuksia tarkennetiin. Siihen asti viljelijä oli henkikirjojen mukaan ollut tilallinen, mutta jälkeenpäin hän ja hänen poikansa myöhemmin viljelivät sitä lampuoteina eli tilan vuokraajina.

Ratsutila oli tila, jolta ratsumies hevosineen, kaikkine aseineen sekä tarvikkeineen varustettiin kruunun käyttöön,   ja tätä vastaan se vapautettiin maksamasta kruununveroja. Keskiajalla rälssi oli perustunut nimenomaan ratsumiehen varustamiseen. Järjestelmä oli ollut sellaisenaan voimassa vuoteen 1569, alemman rälssin osalta käytännössä vielä pitempään. Ratsumiehen varustamiseen pystyivät vain suurimmat tilat, ja kun ne lähes aina olivat perintötiloja, kehitys oli johtanut vähitellen rälssin periytymiseen. Perinnöllisen aateluuden synty 1569 kuitenkin muutti tilannetta siten, että ratsumiehen varustaminen rälssin edellytyksenä alkoi menettää merkityksensä; ratsun
varustamisesta sai edelleen verovapauden, mutta ratsumiehen varustamisen ja rälssin kehitys eriytyivät.

Kun ratsumiehen varustaminen ei enää nostanut tilallista rälssiin, ratsutilojen tavoiteltavuus perustui kahteen asiaan. Ensinnäkin 1500-luvulle asti ratsun varustaneet olivat olleet rälssiä, joten ratsutilan omistajilla oli vielä 1600-luvulla hyvin vahva sosiaalinen status. Toiseksi ratsutilat olivat selvästi suurempia kuin tavalliset talonpoikaistilat, niiden tuotto oli suurempi, ja siksi niiden omistajat olivat vauraampia. Se taas oli itsessään tavoiteltavaa ja toi osaltaan lisää arvostusta.Toisaalta ratsutilan pitäminen ja ratsumiehen varustaminen edellyttivät varallisuutta, ja siksi ratsutiloja useimmiten pystyivät hankkimaan ja omistamaan sotilaspäällystö, virkamiehet tai mm.
papit sekä reduktion jälkeen myös aateli. Näiden kaikkien asemaa ja varallisuutta ratsutilat puolestaan turvasivat.

Ratsutilojen merkityksestä virkamiehille kertoo mm. se, että Uudenmaan ja Hämeen läänin kruununvoudeista kolmella neljäsosalla oli yksi tai useampi ratsutila ja Turun ja Porin läänin kruununvoudeista runsaalla kahdella kolmasosalla oli sellainen. Samojen läänien lääninhallitusten virkamiehillä vajaalla kahdella kolmasosalla oli ratsutila mutta kihlakunnankirjureilla vain kolmasosalla. Etenkään alkuvuosina kaikkia pelkästään patronyymillä esiintyneitä kruununvouteja ei pystytä tunnistamaan, eikä kihlakunnankirjureita ylipäänsä tunneta ennen 1680 lukua, joten
näiltä osin myöskään ratsutilojen omistamista koskevia tietoja ei ole. Viipurin ja Savonlinnan läänistä virkamiesten ratsutiloja ei ole systemaattisesti selvitetty. Ratsutilojen merkityksestä kertoo myös se, että tavallisia maatiloja virkamiehillä ei Uudenmaan ja Hämeen eikä Turun ja Porinlääneissä juuri näytä olleen.

Ratsutilojen tavoiteltavuudesta on useita suoria tai välillisiä esimerkkejä. Vapaaehtoinen ratsun varustaminen kuuluu näihin. Kruununvouti Henrik Curnoviuksen vaimon isäpuoli raatimies Petter Nyman oli vapaaehtoisesti varustanut ratsumiehen saadakseen verovapauden Oulun pitäjän Kuivalan tilalle. Vastaavasti kihlakunnankirjuri Jakob Bäckmanin appi oli hakenut ratsuoikeutta ja verovapautta Pietarsaaren Östensjössa olevalle tilalle.70 Merkillepantavaa tässä on se, että kumpikin esimerkki koskee Pohjanmaata, jossa ei ollut ratsuväkirykmenttiä ja jonne ei sellaista koskaan tullutkaan.

Tyypillistä näyttää olleen myös, että säätyläiset ostivat ratsutiloja toisilta säätyläisiltä. Esimerkiksi Marttilan Krouvin peräkkäisiä omistajia 1600-luvun lopulla olivat lainlukija Gabriel Melartopaeus sekä kruununvoudit Nikolaus Gaddelius, Johan Stake ja Jakob Forskåhl.

Osoitus ratsutilojen taloudellisesta tuottavuudesta on Henrik Jakobinpoika Finnon  ( liittyy omaan sukupuuhun, Emma Rantanen /Finno ) valitus: kun hänen Laitilan ratsutilansa Hämeenkyrössä oli muutettu ratsumestarin puustelliksi, siitä perittiin hänen mukaansa sen vuoksi kaksinkertainen vero. Maakirjojen mukainen kokonaisvero oli kuitenkin sama ennen ja jälkeen muutoksen, joten valituksen todellinen syy olikin toinen. Henrik Jakobinpojan tuli tilan muuttuessa puustelliksi suorittaa sen kruununverot kokonaisuudessaan virkatalon haltijalle sen sijaan että ratsun varustamisen jälkeen hänelle oli aikaisemmin jäänyt osa veroista omaan käyttöön. Tämä oli ollut mahdollista, koska pääosa ratsun varustamiseen tarvittavista varoista oli jakaantunut ainakin rauhan aikana useammalle vuodelle.

Ratsumiehen varustamisen edullisuutta osoittaa myös se, että kruununvouti Ture Perinpoika varusti Joroisissa ratsun vuonna 1646 kiinteää 30 hopeataalarin maksua vastaan. Hän siis sai vuosittain käteistä rahaa, kun piti yllä ratsumiestä. Menettely oli varsin yleinen ainakin 1630- ja 1640-luvuilla. Esimerkiksi Kirkkonummen kirkkoherra Abraham Hermainen varusti ratsumiehen vuonna 1639 samasta rahamäärästä eli 30 hopeataalarista. Selvää on, että ajan hintatasolla se oli laskettu kannattavaksi.

Ratsutilojen tavoiteltavuus johtui siitä, että niitä on pidetty hyvinä sijoituskohteina ja että niiden tuotto, sekä viljasta ja karjasta ym. saatava tulo että ratsun varustamisesta saatava vero on arvioutu hyväksi. Tuoton arvioimisessa tulee ottaa huomioon se, että tämä vero muodostui varsinaisen ratsutilan (”ryttarestom”) ja sille osoitettujen augmenttien veroista. Ratsumiehen varustamiseen tarvittavan verovapauden arvoksi laskettiin pitkälle 1600-luvulla 30 hopeataalaria, mutta hintatason noustessa ajan myötä ratsutiloille alettiin myöntää aputiloja, augmentteja, joiden
verot voitiin käyttää ratsumiehen varustamisen tueksi. Syynä oli se, että vain harva tila yksinään oli niin suuri, että pelkästään sen verot enää riittivät siihen.

Tilojen verollepanon perusteella voidaan karkeasti arvioida niiden tuottoa. Mauno Ladonlukon vuonna 1282 antaman ns. Helgeandsholmin määräyksen mukaan yhdelle äyrin maalle kylvettiin yksi tynnyri viljaa, ja kuudelta äyrinmaalta maksettiin veroa kolme puntaa eli 12 tynnyriä viljaa, ⅓ laskennallisesta tuotosta, yksi lammas, kuusi äyriä rahaa, kolme päivätyötä ja neljä hevospäivätyötä eli kyyditystä. Vaikka itse päätös oli kuningas Juhana III:lle vuonna 1586 esitelty ilmeinen väärennös, säädyt olivat sen yleensä myöhemmin hyväksyneet, siitä on 1600-luvun loppupuolella tehty jäljennös Turun ja Porin lääninhallituksen kuninkaallisissa kirjeissä, ja jokseenkin sen
mukainen Uudenmaan verollepanometodi vahvistettiin 1690.

Samaa metodia noudatettiin myös Turun ja Porin läänissä. Uudenmaan verollepanometodissa sanotaan, että tynnyrin ala parasta  maata tuottaa vuosittain yli 6 tynnyrin sadon. Talonpojan osuus seudulla oli metodin mukaan aina  laskettu niin, että kun kylvö, kymmenykset, papin ja lukkarin maksut, nimismiehen, jahti- ja siltavoudin kapat ym. on ensinnä vähennetty, niin varsinaiseksi veroksi tuotosta oli laskettu kaksi tynnyriä viljaa. Näiden vähennysten ja kylvön määrä arvioitiin niin Helgenandsholmin päätöksessä kuin Uudenmaan metodissakin noin yhdeksi kolmasosaksi. Kruununveroa maksettiin siis kolmasosa tilan kokonaistuotosta yhden kolmasosan jäädessä viljelijälle.

Käsiteltävältä aikakaudelta, 1600-luvun lopulta, ei ole tietoa yksittäisen ratsutilan tuotosta, mutta vuodelta 1809 löytyy katselmuspöytäkirja Nummen (Lohjan) Överimmolan ratsutilan tuloista ja menoista. Ratsutilalla oli kaksi vahvaa augmenttia, ja se oli yhteisviljelyksessä niistä toisen kanssa toisen maksaessa sille kruununveronsa. Pöytäkirjasta voidaan nähdä, että normaalina vuotena yhteisviljelyksessä olevien kantatilan ja yhden augmentin puhdas tuotto oli 114 riksiä, sen jälkeenkun kokonaistuotosta oli vähennetty kylvö, renkien ja piikojen palkat sekä kymmenykset yms. veroluonteiset maksut. (Vaihtosuhteen ollessa 1:3 tuotto oli hopeassa 342 taalaria. Rahamäärä ei kuitenkaan sellaisenaan ole verrattavissa vuoden 1696 tietoihin.) Tuotolla sekä toisesta augmentista saatavalla 40 riksillä oli sitten maksettava ratsumiehen varustaminen lopun jäädessä isäntäväen omaan käyttöön.

Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsutilalliset vuoden 1696 sotilasmaakirjan
mukaan
säädyittäin
aatelisia 292 29,2 %
muita säätyläisiä 315 31,5 %
talonpoikaisia 393 39,3 %
säätyläiset ja aateliset ammateittain82
sotilaita 232+94=326 32,6 %
virkamiehiä 29+115=144 14,4 %
tuomareita 21+1=22 2,2 %
pappeja 66 6,6 %ruukinpatruunoita ja valajia 12 1,2 %
kauppiaita 7 0,7 %
muita 10+20=30 3,0 %

Lääninhallinnon virkamiehistä eniten ratsutiloja vuoden 1696 sotilasmaakirjassa oli kruununvoudeilla, joilla niitä oli 28. Lääninsihteereillä ja -kamreereilla oli 12 mutta kihlakunnankirjureilla vain kuusi. Ratsutiloista 151 oli sätereitä (”berustad säteri”). Näille oli vahvistettu, lukuun ottamatta velvollisuutta ratsumiehen varustamiseen, entiset säterioikeudet, joita olivat mm. vapautus kruunun kymmenyksistä, laamannin ja kihlakunnantuomarin verosta, majoituksesta sekä kyydityksestä. Ruodutuksesta vapautettuja olivat kaikki ratsutilat. Sätereistä kaksi varusti kolme ja 17 kaksi ratsumiestä. Nämä kaikki kuuluivat aatelisille.

Tiloissa oli edellä mainittujen lisäksi myös muita, joista varustettiin kaksi ratsumiestä. Tällainen oli esimerkiksi Kirkkonummella Gavelsbacka, joka oli kruununvouti Gabriel Hansinpojan perikunnan omistama ja pojan, Elias Backmanin isännöimä. Se muodostui kahdesta ratsutilasta, joita tähän 32 aikaan viljeltiin yhdessä, mutta kameraalisesti ne olivat eri tiloja. Myös aatelisella henkilöllä saattoi olla samassa kylässä kaksi ratsutilaa. Vaikka niitä oltaisi viljelty yhtenä tilana, niin verotuksen kannalta ne olivat eri asemassa, silloin kun toinen niistä oli säteri.

Kruununvero, joka hyvitettiin ratsumiehen varustamisesta, oli Uudenmaan ja Hämeen läänissä sotilasmaakirjan mukaan keskimäärin 66 hopeataalaria. Hyvitys oli aatelilla 75, muilla säätyläisillä 66 ja talonpoikaisratsutilallisilla 60 hopeataalaria. Sätereistä vain yhdeksän oli muilla kuin aatelisilla. Kun säterit olivat vapautettuja sellaisista maksuista, joita tavallisten ratsutilojen piti suorittaa, korostuu aatelisten muita edullisempi asema entisestään.