Henrik Jacobsson Speitz; on 11 isoisän isoisä suorassa polvessa minulle äidinisän sukupuusta:

https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv

Lainlukija, Hauhon ja Hollolan kihlakunta, Liuttulan isäntä Heikki mainitaan 1578 Hogenskild Bjelken kirjurina,Lagläsare, Alilaamanni.

Hämeen Historia II, Hämeen Heimoliitto, Eino Jutikkala päätoimittaja, 1957: s. 268 Alilaamanni Henrik Jaakonpoika, ritarihuoneeseen kirjoittamattoman Speitzien rälssisuvun kantaisä, muodosti 1500-luvun loppuvuosikymmeninä Sääksmäen Liuttulan kylään neljästä talosta kartanon (vaimon perintömaita), jota hänen jälkeläisensä yli kahden vuosisadan ajan omistivat. Hän nautti maata aluksi läänityksenään, mutta sittemmin vain ratsupalvelusta vastaan, eikä siitä tullut säteriä.
Speitsit eivät ole olleet aatelisia

Henrik Jaakonpoika (Speitz-sukua). Anna Hogenskildin vouti Männäisten ja Lahisten kartanoissa v:sta 1574, sen ohessa hänen poikansa Hogenskild Bielken kirjuri Nyynäisissä, (1580), Ala-Satakunnan lainlukija 1584, 1586-90, 1593-96, 1598-99, Hollolan 1580-81, 1588-89, 1591-94, Maskun 1591-92, Sääksmäen 1595-97. Pohjois-Suomen alilaamanni 1591, 1593-95, 1598. Ala-Satakunnan lainlukija 1600-05, Hollolan 1600-05. Omisti Sääksmäen Liuttulan, Lempäälän Innilän ym. tiloja. K. 1606. Sin. III: 41. Ramsay, Frälsesläkter, s. 413. Renvall, Tuomarinviran hoito, s. 92. Jutikkala-Nikander, Suomen kartanot ja suurtilat III, ss. 124, 151, VA: 4176: 55, 4156: 22, 1369: 67. Hausen, Bidrag V, s. 114. Ödberg, Om Hogenskild Bielkes moder II, s. 23.

https://juhasinivaara.fi/sinetit1600/lainlukijat/lainlukijasukuja.htm

 Henrik Jabobipojan poika; Hartvig (Hartikka) Henrikinpoika Speitz (1591 Liuttulan kartano, Rantoo, Sääksmäki – 1651) oli suomalainen lainlukija, joka käänsi suomeksi asetuksia. Tiettävästi hän sai valmiiksi myös koko Ruotsin valtakunnan lain suomentamisen, mutta työ jäi käsikirjoitukseksi, joka on kadonnut.^[1]

Speitzin vanhemmat olivat hyvin suomen kieltä taitava lainlukija ja alilaamanni Henrik Jakobinpoika ja Margareta Thomasintytär. Hän opiskeli  Wittenbergi yliopistossa, mutta hänen ei tiedetä suorittaneen yliopistotutkintoa. Speitz toimi 1623–1624 Vehmaan ja Maskun lainlukijana, mutta joutui laamanni Petrus Wigeliuksen kanssa kiisteltyään erotetuksi virasta ja hankki sen jälkeen elantonsa perintötiloiltaan, joita oli Sääksmäellä, Paraisilla ja Lempäälässä.

Virkaeron jälkeen Speitz paneutui lainsuomennostyöhön. Ensimmäiseksi hän suomensi 1620-luvulla Kustaa II Aadolfin vuonna 1621 antamat sota-artiklat. Hän painatti vuonna 1642 omalla kustannuksellaan artikloista laitoksen, jossa olivat rinnakkain ruotsinkielinen alkuteksti ja hänen oma suomennoksensa. Seuraavana vuonna hän julkaisi samanlaisen kaksikielisen laitoksen eräistä vuoritoimeen liittyvistä asetuksista.

Pian Speitz hävisi perintöriidan Turun hovioikeudessa ja julkaisi katkeroituneena hovioikeutta vastaan suunnatun kirjelmän vuonna 1645. Hän sai siitä kuolemantuomion, jonka kuningatar Kristiina  kuitenkin muutti kuuden vuoden vankeudeksi. Loppujen lopuksi Speitz istui tuomiostaan vain pari vuotta. Vankeusaikanaan hän suomensi Kirkkokaarta lukuun ottamatta koko Ruotsin valtakunnan lain. Sitä ei julkaistu, ja käsikirjoituskin on kadonnut.

Hartikka Speitz esiintyy Väinö Voipion näytelmässä Aateloitu.

Lähteet: Wikipediasta Geniin.

Jacobus Pauli Raumannus

s. 1610 K. 1679 Pirkkala

Otteita Wikipediasta ja Genistä

On minulle suora isoisän isä 9 polven takaa. äidin isän sukupuusta.                                                                                  https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv

Raumannus, Jacobus Pauli (noin 1600–1678) Jakob Påhlsson, Jaakko Paavalinpoika. S nähtävästi Rauma noin 1600.
Mahdollisesti Rauman kaupungin porvarin Simo Paavalinpojan (Raumannus–Paulinus-suvun ja atelissukujen Lillienstedt, Lindheim ja Lagerflycht kantaisän Simon Paulin) veli. Mainitaan opiskelleen jossakin ulkomaisessa yliopistossa (Nuorteva ei tunne).

Käräjäpöytäkirjoissa mainitaan myös nimellä Birkman, Pirkkalan mukaan, siitä alkoi Birkman-nimen käyttö Eteläpohjalaiset Juuret 2, 2017 Markku Pihlajaniemi

Vaimo Kirstin (Kristiina) Göranintytär, sama lähde, Speitz-sukua

Pirkkalan Rovasti 1637-78. Tyrvään rovastikunnan lääninrovasti,kirkkoherra, Rovasti Eerolan Isäntä 1656

Rauman historian I osassa s. 232 Lähteenoja kirjoittaa huomatuista raumalaisista mainiten mm. Turun kymnaasin kollegana toimineen Jacobus Pauli Raumannuksen suomennostyöt.

Suomen kansallisbiografia 8:ssa s. 136-137 (Tuija Laine) antaa hyvän selvityksen Jacobus Pauli Raumannuksen toiminnasta Pirkkalan kirkkoherrana ja suomentajana. Hän ilmoittaa isäksi Mouhijärven kirkkoherran Paul Raumannuksen?? Jacobus Pauli Raumannus toimi opettajana Turun alkeiskoulussa yhteensä viiden vuoden ajan ja hän puolusti synodaaliväitöskirjaa Turun pappeinkokouksessa 1632. Pirkkalan kirkkoherraksi hänet nimitettiin jo 1637. Artikkelin lähteinä mainitaan mm K.G.Leinberg, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet II: 1627-1651.

Ajallisesti Jacobus ei sovi Mouhijärven kirkkoherran pojaksi, ikäeroa on melkein sukupolven verran, he voisivat olla veljeksiä. Nimi ja ikä siis viittaisivat kuitenkin siihen, että Jacobus Pauli voisi olla porvari Simo Paavalinpojan veli ja hänen poikansa Johannes Jacobi Raumannus olisi siten Paulus Simonis Raumannuksen serkku.

Jacobuksen patronyymistä ei myöskään ole epäselvyyttä, sen osoittaa Juhani Saarenheimon Vanhan Pirkkalan historiassa kuvatut nimikirjoitus ja sinetti s. 660.

Mainitun teoksen s.649-770 luvussa XIII Kirkko ja sivistyselämä on hyvä kuvaus Jaakko Paavalinpoika Raumannuksesta ja hänen työstään Pirkkalan seurakunnassa.

Turun kymnaasin kollegana ja noin vuodesta 1637 lähtien Pirkkalan kirkkoherrana toiminut Jacobus Raumannus on tullut tunnetuksi ahkerana suomentajana. Hän käänsi suomeksi ensimmäistä kertaa sekä Augsburgin tunnustuksen että Lutherin ison katekismuksen.

Jaakko Paavalinpoika Raumannus oli suomalainen kirkkoherra hän oli uskonnollisen kirjallisuuden suomentaja. Hän julkaisi luterilaisen kirkon tunnustuskirjat nimellä, Confessio Fidei. Se on Auguborgin Tunnustos, Suomexi  (1651) ja  D Martinus Lutherruxen Catechismus. Se suurempi  (1674) ja lisäksi virsi- ja evankeliumikirjan.

Nähtävästi raumalaissyntyisen Raumannuksen mainitaan opiskelleen ulkomailla yliopistossa. Hän toimi ainakin vuodesta 1632 lähtien Turun lukion yhteydessä toimineen alkeiskoulun eli pedagogion opettajana. Raumannuksesta tuli Pirkkalan kirkkoherra 1638, ja tämä virka hänellä oli kuolemaansa saakka. Raumannus oli myös Tyrvään rovastikunnan lääninrovasti. vuosina 1645–1678. Hän oli pappissäädyn valtiopäivämiehenä Tukholmassa vuosina 1642 ja 1664, ja hän oli Turun pappeinkokouksessa synodaaliväitöksen respondentti 1632 ja suomenkielinen saarnaaja 1667. Hänet haudattiin 12. lokakuuta 1679 Pirkkalan kirkkoon alttarin alle.

Raumannus suomensi ensimmäisenä Augusburgin tunnustuksen joka painettiin 1651. Hän aloitti 1664 Avenariuksen rukouskirjan, vuoden 1655 uskonsäännön, Schalmalkaldenin artikkelien sekä Martti Lutherin Ison katekimuksen  suomentamistyön ja sai teokset suomennettua painokuntoon syksyllä 1672. Ison katekismuksen suomennos painettiin 1674 ja Avenariuksen rukouskirjan suomennos (D. Avenariuxen aamu- ja ehto-rucouxet, joca päiwä wijckosa) julkaistiin samana vuonna piispa Johannes Gezelius vanhemman painattaman suomenkielisen virsikirjan liitteenä. Raumannuksen suomennostyötä tuettiin myöntämällä hänelle elinikäinen vapautus kruununverosta ja antamalla hänen verorästinsä anteeksi. Myös teosten painatus maksettiin valtion varoista.

https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/2061

Pirkkalan kirkkoherra 1637-1678,rovasti,, s. n.1600, k. 1678. Jacob on syntynyt 1500-1600 luvun taitteessa Raumalla. Opistelunsa jälkeen vihittiin maisteriksi jossakin ulkomailla, Turun akatemian kollega 1632, Pirkkalan kirkkoherraksi 1639, nimitettiin myöhemmin rovastiksi. Käänsi uskonnollista kirjallisuutta suomeksi, toimitti suomeksi viisi teosta. 1647 ilmestyi kuninkaan myöntämän painatusavun turvin Raumannuksen suomennos Dr. Martinus Lutheruksen Catechiemus se suurempi ja samana vuotena Getzeliuksen panattaman virsikirjan liitteenä: Avenariuksen aamu- ja iltarukoukset, sekä Schmalkaldin artikkelit. Raumannus julkaisi 1651 Tukholmassa suomennoksensa Ausburgin Tunnustus, joka muodostaa pääosan Upsalan kokouksen päätöstä. "Cofessio Fidei, se on Ausburgin Uscon Tunnustos, Suomexi, nijn että ne colmet yhteiset Cristilliset Symbolat ia Tunnstoxen Artikkelit Ruotsin ja Suomen kielen Hyvin ia soveliaat yhten Sovitetut" (Pipping nro 67). Esipuhessaan hän lausuu: "O Sinä suloinen Suomen maa nyt on sinulle tapahtunut/Ruma kyllä sinä olet ulcoa, sillä tällä verisell' sodan aigalla/ia cowill' wuosille/olet sinä palio nöyrentynyt ia rypitynyt; Mutta se on Sinun Syndis tehnet. Waan caunis ia suloinen olet Sinä sisäldä; Sillä Herald, Jumalda/ia armolisimald' Esiwalladas/olet Sinä Jumalan sanalla ylhäiset lahjoitettu/sangen hyvin ia suloisest Caunistettu! Nan talier factum omni nationi. Ei nijn ole caikille kansoille tehty! Herätä sen tähden sinus, ia sinun sielun/ia älä unohda mitä minulle tehnyt on. Joka Sinun ilolla täytä/että Sinun nuoredes uudistetaan."

Kristina eli vielä 1690 luvulla poikansa Johanin luona tämän omistamalla Eerolan ratsutilalla Ylöjärvellä. Haudattu Pirkkalan kirkon alttarin alle. Julkaisussa on Suomen- ja Ruotsinkielen teksti rinnakkain, laajassa alkulauseessa tehdään selkoa mm. vastauskonpuhdistusen yrityksestä voittaa takaisn Ruotsin valtakunta ja ylistää Gustav II Adolfin sankaritaistelua evankelisen opin puolesta. Raumannus kustansi oasan itse, köyhtyen sentähden. Viimein hallitus myönsi hänelle 1664 elinkaudekseen vapauden kruununveroista, sekä anteeksi maksamattomia veroja 133 hopetaalaria. Kirjallisista töistään hän sai korvaukseksi 18 tynnyriä viljaa. Turun tuomiokapitulin pöytäkirjat (Consistorii ecclesiastici aboenis protokoller) kertovat Pirkkalan pappien välisestä jupakasta 1600-luvun puolimaissa. Rovasti Raumannus ei ollut tyytyväinen Joakim Sigfridinpoikaan joka toimi kappalaisena, koettaen saada hänet siirretyksi muualle. Niinpä hän syyskuussa 1656 teki valituksen konsistorille, tehden joitakin syytöksiä häntä vastaan. Konsistori on tietoinen siitä että Raumannus on toimessa vävynsä Laurentius Forluniuksen puolesta ja sen vuoksi Joakimia vastaan. Yli kolmen vuoden kuluttua asia saa ratkaisun: Pirkkalan pitäjä jaetaan kahtia ja Forlundius nimitetään Harjun kappalaiseksi, muun osan jäädessä Joakimille.

Ote dip.ins. Lauri Andbergin sukututkimusesseestä Äitini Matilda Andberg (os. Birkman) 1900-luvulta, viitattu 10.10.2022

V. 1637-1678 toimi Pirkkalan seurakunnan kirkkoherrana Jacobus Pauli Raumanus-niminen pappismies. Hän kuului tunnettuun pappissukuun, jonka juuret tunnetaan 1400-luvulta asti. Hän toimi v. 1632-37 Turkuun perustetun lukion opettajana ("collega primus"); lukio oli perustettu v. 1640 toimintansa aloittaneen yliopiston edelläkävijäksi. Jacobus Raumanus, jonka nimen Martti Repola kirjoittaa Oma Maa -teoksessa fennofiilejä koskevassa kirjoituksessaan Jaakko Raumannus, samoin kuin hänen edeltäjänsä opettajana Jonas Matthias Raumanus, on tullut tunnetuksi kirjallisesta toiminnastaan, mm. virsien kääntäjänä suomenkielelle.

Jacobus Raumanus oli naimisissa Kerstin Jörnsdotterin kanssa. Heillä oli yhdeksän lasta, joista kolme poikaa. Kaksi pojista luki papiksi. Nuorempi heistä, Daniel, toimi sairaalapappina Turussa, naituaan edeltäjänsä Andreas Laurentii Snickeruksen lesken. Vanhin pojista Gregorius Jacobi Raumanus toimi aluksi apupappina ("adjunkt") ja sitten v. 1672-1688 kappalaisena isänsä seurakunnassa. Hän kuoli verrattain nuorena vain 10 vuotta isänsä jälkeen. Hänen vaimonsa oli Beata Isaksdotter Ollisman ja heillä oli viisi lasta. Miehensä kuoltua Beata-rouva meni silloisen tavan mukaan uuteen avioliittoon miehensä seuraajan, poikamieskappalaisen Andreas Vialeniuksen kanssa, jäi uudelleen leskeksi v. 1707 ja kuoli v.1730. Tämä Gregorius Raumanus oli ensimmäinen Raumanus-suvun jäsen, joka alkoi käyttää nimeä Birkman. Tämä oli tietenkin muodostettu Pirkkalan (ruors. Birkala) pitäjän nimestä. Niihin aikoihin ehkä alkoi vanhoista latinalaismuotoisista sukunimistä luopuminen tulla muotiin, koska Pirkkalan seurakunnan papeista oli aikaisemmin kaksi muuta ottanut Birkman-nimen. Nämä, kappalainen Sigfridus Olai Birkman ja hänen poikansa Joacimus Sigfridi Birkman, eivät olleet lainkaan sukua meidän esi-isillemme Raumanuksille. ... Henrik seurasi veljensä esimerkkiä ja alkoi käyttää sukunimeä Birkman."

Kristoffer Perttelinpoika on suora isoisän isä 11 sukupolven takaa, äidin isän sukupuusta:   :https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv

Kristoffer Perttelinpika, vht Pälkäneen kirkkoherra Bartholomaeus Johannis ja Malin N. N. Ratsumies. Klaus Åkenpoika Tottin lampuotivouti. Saarioisten nimismies. Sääksmäen lainlukija 1585-94, 1596, 1598-99, 1600-08, Ylä-Satakunnan 1584, 1588, 1596-98, 1600-08, 1613, Hollolan 1606, Hattulan 1601, 1610-11, 1614, 1616. Sääksmäen kihlakunnan vouti 1595-97, Ylä-Satakunnan 1597-98. Omisti Sääksmäen Ritvalan Alnäsin. Elossa 1617. Sin. IV: 58. Jutikkala, Sääksmäen pitäjän historia, s. 253. Sama, Suurtilojen muodostuminen. (I), s. 259. Almquist, Den civila lokalförvaltningen IV, s. 133. VA: 1512: 54. Suomen Asutuksen Yleisluettelo: Hattula, Sääksmäki. Anthoni, Katinala- och Juttilasläkterna, s. 62. B

Kristoffer Bertilinpoika aloitti uransa Jesper Mattsinpoika Cruusin lipuston ratsumiehenä 1570-luvulla. Hän toimi myöhemmin Cruusin tuomarinsijaisena eli lainlukijana Ylä-Satakunnan tuomiokunnassa ainakin 1580-luvulta vuoteen 1601, jolloin hän allekirjoitti Sääksmäen tuomiokunnan tuomiokirjan. Toimi myös nimismiehenä Sääksmäen Ritvalan Alnäsissä. Omisti 1589 Sääksmäen suurimman karjan, 30 lehmää. Sääksmäen nimismiehentalo sijaitsi yhdessä hänen Ritvalassa omistamistaan tiloista vuoteen 1618, johon saakka hän toimi itse nimismiehenä. Hänen maansa Ritvalassa käsittivät vuonna 1601 neljä manttaalia ja niiden äyrivero oli 16 äyriä. Vuoteen 1608 mennessä äyriluku oli noussut 18 ½ äyriin ja vuoteen 1612 mennessä 20 ½ äyriin.

Kristoffer Perttelinpojan sinetin kuvio on identtinen Kristus-symboli manteli-kuvion kanssa, joka löytyy mm. Italian Orvieton tuomiokirkosta ja Espanjan Bilbaon Jakobinkirkosta ja jonka juuret ovat indoarjalaisessa kulttuurissa
Yrjö Blomstedt, Laamannin- ja kihlakunnantuomarivirkojen läänittäminen ja hoito Suomessa 1500- ja 1600 -luvuilla, 1958, kuva 58; Liisa Väisänen, Symbolien joulu, SKS Kirjat 2024
Pentti Kalliovalkama

https://www.hamewiki.fi/Katinala

Kaustalan tila Katinalan kylässä oli verotalona vuoteen 1575 asti, jolloin se annettiin ratsumies Risto Pertinpojalle (Christer Bertilsson) ratsupalvelusta vastaan. Hän taisteli Henrik Claesson Tott'in joukoissa.

Kaustala oli verotalona vuoteen 1575, jolloin se annettiin ratsumies Risto Pertinpojalle ratsupalvelusta vastaan. Talossa oli tuolloin 1/2 veron maa ja 1 veromanttaali. 1580-luvulla tämä talo oli ratsutilana Martti Boijen komppaniassa, ja Risto Pertinpoika hoiti ratsumiehenä kuninkaan kirjeen 26.6.1582 perusteella rusthollia. 1600-luvulla Kaustala oli autiona useita vuosia ja se rappeutui täysin, ja saman kylän Mäkelän isäntä otti sen haltuunsa, eikä talo enää 1630 ollut autiotaloluettelossa mukana.
Lähteenä Hattulan Historia, Eero Mäntylä, julkaisija Hattulan kunta 1976, sivu 322

Saarioisten nimismies. Sääksmäen lainlukija 1585-94, 1596, 1598-99, 1600-08, Ylä-Satakunnan 1584, 1588, 1596-98, 1600-08, 1613, Hollolan 1606, Hattulan 1601, 1610-11, 1614, 1616. Sääksmäen kihlakunnan vouti 1595-97, Ylä-Satakunnan 1597-98. Elossa 1617. Sin. IV: 58. Jutikkala, Sääksmäen pitäjän historia, s. 253. Sama, Suurtilojen muodostuminen. (I), s. 259. Almquist, Den civila lokalförvaltningen IV, s. 133. VA: 1512: 54.

https://www.juhasinivaara.fi/sinetit1600/lainlukijat/lainlukijat.htm

Historiallisia tutkimuksia LI Suomen historiallinen seura
Yrjö Blomstedt.
Laamannin- ja kihlakunnantuomarinvirkojen läänittäminen ja hoito Suomessa 1500- ja 1600-luvuilla. Oikeushallintohistoriallinen tutkimus.
Julkaissut Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1958.

2. LAINLUKIJASUKUJA

Sääty-yhteiskunnan ajalle on pidetty ominaisena sitä, että poika peri isältään ammatin ja aseman, ja että muutenkin pysyttäydyttiin jotakuinkin samoilla sijoilla. Pyrkimys sosiaalisen tason säilyttämiseen lienee kuitenkin kaikkina aikakausina siksi voimakas, että ei ole sinänsä mitään yllättävää, että 1500- ja 1600- lukujen tuomarinsijaisissa, voidaan todeta samoja piirteitä kuin toisaalta on tahdottu nähdä keskiajan tuomaristossa,¹ toisaalta 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun tuomarikunnassa²: selvien perheittäisten, sukulaisuussuhtein vahvistettujen ryhmien esiintyminen.

Vaikka varsinaisesti toisen polven tuomarinsijaisia edustaa vain pieni puolentoistakymmenen miehen joukko, muodostui varsinkin avioliittojen kautta - enemmän tai vähemmän selviä lainlukijasukuja tai sukuryhmiä.

Jo ensimmäinen tunnettu vakinainen tuomarinsijainen, Dönsbyn Henrik Henrikinpoika Kirjuri, on samalla eri tahoille haarautuvan tuomari- ja lainlukijasuvun kantaisä; hänen pojistaan sekä Henrik että Maunu toimivat tuomarintehtävissä.³ Kolme sukupolvea Vekkijärven sukua istui käräjiä, aluksi vain Porvoon kihlakunnassa (Pietari Niilonpoika, Lauri Pietarinpoika), mutta kolmatta polvea edustavan Olavi Laurinpojan toimialueena oli jo Häme, Uusimaa ja osa Karjalaakin. Tähän sukuun liittyi jollakin tavalla myös alilaamanni Lauri Perttelinpoika, sillä hänen poikansa majuri Henrik Ekestubbe perusteli aateloimisanomustaan sillä, että hän oli mieskannalta Olavi Laurinpojan pojan, Henrik Olavinpoika Stubben lähin sukulainen.⁴.

1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa tapaamme ehkä merkittävimmän lainlukijasuvun, myöhemmin Speitz-nimellä kulkevan suvun, jonka rungon muodostivat Henrik Jaakonpoika ja hänen molemmat opinkäyneet lainlukija-poikansa Hartvig Henrikinpoika Speitz ja Yrjänä Henrikinpoika. Henrik Jaakonpoika oli avioliiton kautta liittynyt sukuun, jossa tuomariperinne eli voimakkaana. Jos kohta hänen appensa toimimista tuomarintehtävissä ei tunneta, olivat kuitenkin sukulaiset Hartvig Henrikinpoika ja Sigfrid Pietarinpoika tuomarintehtävissä ansiokkaasti toimivia miehiä ja Henrik Jaakonpojan vaimon äidinisän, tuomarinsijaisena toimineen Vuolteen, aiemmin Aarlahden Henrik Jönsinpojan kautta päästään Ala-Satakunnan vanhaan tuomarisukuun, ns. Tuomas Pietarinpojan sukuun, jonka kantaisä jo 1420 oli Ala-Satakunnan kihlakunnantuomarina.⁵ Tähän sukusikermään liittyvät sitten nuorimpien Speitz-sukuisten sijaisten kautta lainlukija Kristoffer Perttelinpoika - Yrjänä Henrikinpojan appi - ja alilaamanni Yrjänä Jönsinpoika ja hovioikeudenasessori Kristoffer Pietarinpoika - Hartvig Henrikinpojan vaimon isän sisarten miehiä - sekä vielä Yrjänä Jönsinpojan poika, Eerik Yrjänänpoika ja Kristoffer Pietarinpojan pojan vävy Pietari Jönsinpoika. Viimeksimainitun vaimon isäpuoli oli alilaamanni Henrik Jaakonpoika ja veljen lankoja mm. alilaamanni Antti Mikonpoika. Hartvig Speitzin vaimon suvun (Stiernkors) varhaisemmissa polvissa on niinikään tuomareita ja tuomarinsijaisia. (Ks. sukutaulu 1.)

Lindelöf-sukuja on Suomessa kolme, joista kaksi liittyy samaan sukujuureen..

Omassa Sukupuussani on Lindelöf-sukua 5 sukupolvea, vanhin Esi-isä on Anders Lindelöf s n.1312-1364, on 18 sukupolven takaa isosisän isosiä, Lindelöfejä jatkuu suorassa polvessa 5 sukupolvea, 17, 16, 15, 14 sukupolven päähän. https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv 

Keitä nämä Lindelöf: it olivat, siitä kerrotaan seuraavassa.

Lindelöf suvun vaakuna

Liedon tuomari Liedon pitäjäntuomari Antti Ajon-/Äijönpoika Vääntelästä ja äiti oletettavasti Kaarinan Kuralasta. Sisarukset antoivat äidistään ja isästään sekä heidän jälkeläisistään seuraavan suku selvityksen.

Suvun kantaisä Henrik Andersinpoika oli melko todennäköisesti se sama ”Henrik Andrisson”, jolta Paimion Vistalla pidetyillä oikaisukäräjillä 18.3.1405 tuomittiin takaisin verolle hänen rälssitilansa Sauvon (nyk. Karunan) ”Katthelebyssä” (Kelturböle, Ketelä, Kelturi). Henrik oli itsekin käräjien lautamiehenä ja verolle pantiin silloin Sauvosta kaikkiaan 45 sellaista tilaa, jotka oli saatu tai oma-aloitteisesti otettu verovapaiksi edellisen hallitsijan Albrekt Mecklenburgilaisen kaudella 1364–89. Useimmat tilat palautuivat myöhemmin uudelleen rälssitiloiksi eikä Henrik Anderssonin Sauvon tila välttämättä ollut hänen ainoansa.

Henrikillä oli sisaret Elin Andersintytär, jonka mies oli lisänimeltään Flesk, sekä Cecilia Andersintytär, jonka puoliso oli Henrik Skräddare. Cecilian ja Henrikin pojasta tuli lisensiaatti Pariisissa 1427 ja hän oli Tenholan kirkkoherrana vuosina 1437–44. Molempien siskojen miesten nimet, Skräddare ja Flesk, viittaavat kuulumiseen Turun porvaristoon, sillä siellä mainittiin keskiajalla talonnimi “Flesk” ja eräs Henrik Skräddare (“räätäli”); niminen oli siellä porvarina ainakin 1420-1428 sekä pormestarina 1420.

Henrikin lisänimi "Räätäli" saattoi olla ammattinimike tai edellisiltä polvilta jäänyt sukunimenomainen lisänimi. Myös eräältä Henrik Skräddarelta peruttiin Vistalla 1405 hänen rälssitilansa verovapaus, joten kaikesta päätellen Henrik Andersinpoika ja hänen siskonsa Cecilia, Henrik Skräddaren vaimo, olivat perineet Sauvon rälssimaansa. Vistan käräjien pöytäkirjasta huomaa myös, että eräs Hartvig, Hartika Flög omisti maata Sauvon Kärkisessä ja Manbölessä. Koska myös Henrik Andersinpojan jälkeläisillä myöhemmin oli maata samoissa kylissä, herää epäilys että myös Hartvig tai hänen vaimonsa kuului sukupiiriin. Henrik Andersinpojan puolison nimeä ei tiedetä, mutta hänellä oli poika Anders Henrikinpoika.

Anders Henrikinpojan puoliso oli tanskalaissyntyisen kihlakunnantuomarin tytär Ingeborg (Frille -sukua). Myöhemmin aateloitu Lindelöf-suku, Andersin ja Ingeborgin jälkeläiset, käyttivät vaakunaa, joka oli samanaiheinen kuin Ingeborgin suvulla, kolmijuurinen taimi kahdella lehdykällä. Mahdollisesti jo Anderskin käytti vaimonsa suvun taimivaakunaa. Ingeborg lienee ollut kihlattu Andersille viimeistään 1439, jolloin Ingeborgin äidin eno piispa Maunu Tavast lahjoitti hänelle, naissukulaiselleen, “sin fränka”, Liedon Vääntiälän tilan, mutta mahdollisesti jo paljon aikaisemminkin, sillä Andersin ja Ingeborgin poika Håkan lienee ollut aikuinen elokuussa 1458 lähtiessään ulkomaanmatkalle. Vääntiälän oli piispa ostanut Andersin tädiltä Cecilia Andersintyttäreltä 200 markalla.   Puoliso ennen 1439 Ingeborg Håkanintytär, isä kihlakunnantuomari Håkan Frille (Katso Frille-suku, taulu 3); tälle naissukulaiselleen antoi piispa Maunu Tavast Liedon Vääntelän häälahjaksi

Anders itse mainitaan asiakirjoissa vain 1444, kun piispa maksoi Vääntiälän loppusumman 50 mk ja Andersin serkku Konrad Henrikinpoika, Cecilia-tädin poika, lahjoitti Andersille tämän loppuosuuden. Anders ilmeisesti kuoli nuorena, sillä Ingeborgin toinen puoliso oli nähtävästi rälssimies Klaus Bitz. Ingeborgilla on saattanut olla vielä kolmaskin puoliso, Sääksmäen kihlakunnatuomari Olof Jönsinpoika. Tämä viimeinen liitto näyttää vuosiluvuista johtuen epätodennäköiseltä, mutta jos näin kuitenkin oli, niin Ingeborg poistui maallisesta elämästä 1482 mennessä, koska Olof Jönsson astui silloin uuteen liittoon.

Karin Anderssintytär Lindelöf .s.1450-1420. K. Jutikkalan Knuut Bitz oli avioitunut 1485 Ruotsin huomattavimpiin ylimyssukuihin kuuluneen valtaneuvos Kristiern Bengtinpojan (Oxensierna) tyttären Birgitan kanssa. Knuutin kuollessa joskus 1490-luvun jälkipuolella aviopuolisoilla ei ollut lapsia elossa, ja niin Jutikkalan peri Knuutin sisarpuoli, Kaarina Antintytär Lindelöf, satakuntalaisen rälssimiehen Matti Filpunpoika Vuolteen vaimo. (molempien Knuutin ja Kaarinan äiti Ingeborg Haakonsdotter Frille).
Lähde: Seppo Suvanto, Yksilö myöhäiskeskiajantalonpoikaisyhteiskunnassa, SÄÄKSMÄEN KIHLAKUNTA 1400-luvun alusta 1570-luvulle

Lähteitä:

[1] Perhe- ja yleistiedot: Eric Anthoni, Ätten Frille och dess frändskap med Magnus Tavast, HTF (1952), s. 109; Eric Anthoni – Hans Gillingstam, Frille, ÄSF 1:2 (1965), s. 227–230; Anthoni 1970, s. 318, Ramsay 1909-16, s. 134, 264; REA 481, 520; FMU 3069. Vääntiälästä: REA 481; Tapio Vähäkangas, Tenholan Maijala ja Grindin suku, Genos, 64 (1993), s. 42-51, 87. [1] Vaakuna-aihe antoi selvästi nimen suvun myöhemmille polville, Lindelöf, Lehmuslehti. Lindelöf no. 143 -suvun nimilinjat kuolivat 1690. Eräs tytärnimilinja Lindelöf no. 1098 aateloitiin 1685 toisella vaakunalla ja saattaa vielä olla olemassa Saksassa. Kannattaa kuitenkin huomata, että nimityyppi on hyvin yleinen, joten myöhempien aikojen yleisellä Lindelöf-nimellä tai sen variaatioilla ei ole mitään tekemistä tässä kerrotun suvun kanssa — kaikki Lindelöfit eivät suinkaan ole toisilleen sukua. [1] Olav Rundt, Synpunkter på frälsesläkten Kirves, Genos 62 (1991), s. 171-175, 192.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lindel%C3%B6f_(suku)

https://ritarihuone.fi/fi/ritarihuoneesta/suvut_ja_vaakunat/view-166684-10740

https://www.juhasinivaara.fi/ralssis/ralssili.htm

https://juhansuku.blogspot.com/2011_02_01_archive.html

Juhan suku-uutisista otteita, Vikkaraiset ja Oxenius ja Tallqvist liittyy omaan Sukutaulu III https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhemipiani-aidin-aidin-sukuhaarat

Nelisen kilometriä koilliseen kirkonkylästä sijaitsevassa Karjalohjan Härjänvatsan kylässä oli historiallisena aikana viisi isompaa taloa: Koivu, Pelli, Turri, Tölmä ja Vikkarainen. Alueen ensimmäisessä maakirjassa 1553 oli Vikkaraisen isännäksi merkitty Matts Olofinpoika. Siinä ominaisuudessaan hänet löytää vielä 1560 tai 1566.

Seuraava Vikkaraisen isäntä vuosina (1560)1580-1595 oli Olof Mattsinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika.

Henrik Olofinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika, mainittiin Vikkaraisen isäntänä 1600-1620.

Vuodesta 1625 vuoteen 1634 oli Simon Henrikinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika, Vikkaraisen isäntänä; tilan veroluku oli 5/8-osaa, eli alkuperäisestä Vikkaraisesta lienee joskus lohkottu pois osa.

1638 mennessä oli Vikkaraisen isännän nimi Bertil Simoninpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. 1642 mennessä hän oli avioitunut Elin Tomaksentyttären kanssa, joka kuoli n. 1654, sillä 1656 mennessä Bertilin puolison nimi oli Ingeborg Mattsintytär.
        Bertil kuoli 1688, Ingeborg 1694. Tilaa jäi jatkamaan poika Henrik Bertilinpoika ensimmäisestä liitosta, Brita-vaimoineen. Jo syksyllä 1696 Henrikin vävy Grels Grelsinpoika (vaimo Ingeborg Henrikintytär) astui isännäksi. Bertilillä ja Ingeborgilla oli myös poika Johan Bertilinpoika Oxenius, josta tuli pappi.

Johan Bertilinpoika Oxenius oli Karjalohjan Härjänvatsan kylästä, jossa hänen äitinsä sanottiin kuolleen 1694. Nimi Oxenius on muodostettu kotikylän nimestä, härkä on ruotsiksi oxe. Vuosina 1681-85 Johan opiskeli Turun katedraalikoulussa nimellä Johannes Bartholdi – ylioppilaaksi nuorukainen tuli 1685. Hänet vihittiin papiksi Turussa 21.5.1691 ja samana vuonna hän sai pitäjänapulaisen, apupapin, viran Karjalohjalla. 29.12.1695 hän avioitui Sofia Henrikintytär Tallqvistin kanssa, Karjalohjan Immolan ratsutilalta. Juuri niinä aikoina iskivät vuosien 1695-97 suuret kuolonvuodet, joiden aikana arvioidaan kolmanneksen Suomen väestöstä menehtyneen nälkään ja erityisesti kulkutauteihin. Tämän on täytynyt koskettaa pappismiestä läheisesti. Karjalohjan haudattujen kirja erityisesti keväältä 1697 on ankeaa luettavaa. Muutama esimerkki  :
•    17.4.1697 haudattu kerjäläisiä 42 kpl
•    5.5. 1697 Lönhammarissa Maria Sigfredintytär 2 lapsen kera
•    1697 Lönhammarissa lapsi Elin sekä 18 köyhän, oman paikkakunnan ja
  ulkokuntalaisen ruumiit
•    1697 vaimo Malin Särkijärvellä sekä hänen lapsensa
•    1697 kaksi paikallista kerjäläistä Mustalahdelta
•    1697 neljä ruumista kirkonköyhien maahan
•    1697 Bertil Hinderinpoika Lohjantaipaleen Hakalasta vaimoineen ja kahden lapsen kera
•    toukokuussa 1697 Tammiston Hendrich Matsinpoika vaimo ja kaksi lasta

Yhtä lohdutonta oli naapuripitäjissäkin. Lohjalla menehtyi emoseurakunnassa ehkä jopa 400 ihmistä. Nummella haudattiin talvesta juhannukseen v. 1696 553 pitäjäläistä ja 304 kerjäläistä; 30.3.1697 yhtenä ainoana päivänä (roudan lähdettyä?) 50 ihmistä. Siuntio menetti 479 ja Vihti 365 henkeä.

Myös Johanin velipuoli Henrik ja tämän vävy Grels kuuluivat uhreihin, he kuolivat keväällä 1697 – jälkimmäinen kahden lapsen kera. Käräjillä todistettiin, että Vikkarainen jo pidempään oli ollut huonossa kunnossa ja nyt hallavuosien aikana vielä huonommassa. Molemmat isännät olivat kuolleet suuressa köyhyydessä, eikä lesket pystyneet pitämään taloa. Vikkarainen mainittiin siinä tilanteessa kruununtilaksi, ehkä se oli viimeisiltä vuosilta ollut veronmaksukyvytön. Johan alkoi viljellä tilaa kesällä 1697, aikoen asuttaa sen ja saattamaan sen taas kuntoon, mutta kun hänet seuraavana talvena nimitettiin kappalaiseksi Vihtiin, jätti hän talon ja se siirtyi lopulta suvun ulkopuolelle, sotilaitten palkkatilaksi.

Vielä ensimmäinen Johanin ja Sofian lapsista, Margareta, syntyi Immolassa, mutta 1698 Johan sai kappalaisen viran Vihdistä, rovasti Thauvoniuksen erinomaisesta suosituksesta ja seurakunnan pyynnöstä. Muutettuaan Vihtiin ostivat Oxeniukset 4.10.1703 Kotkaniemen Johan Stålhanelta 800:lla taalarilla Vihdin kirkonkylän kohdalla sijainneen Niuhalan Myyrin ratsutilan. Vielä kesäkäräjillä 1706 haki vänrikki Stålhane haki Johanilta saamatta olevaa kauppasumma.

Kovien nälkävuosien jälkeen lienee perheonni kukoistanut Niuhalan ratsutilalla. Vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan häviö johti 1710-luvulla kuitenkin ns. Isonvihan venäläismiehitykseen, jolloin vihollinen teki papistosta väkisin miehitysvallan apureita. Ajat olivat kovia ja esim. Vihdin kirkonkello, hopeat, tekstiilit ym. oli piilotettu ryösteleviltä venäläisiltä. Kirkon kassa ja hopeat kätkettiin Vanjärven kylän metsiin vuorenkoloon.
Uudenvuoden aattona 1713 käski rovasti Thauvonius kappalaistaan Johan Oxeniusta tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit (öylättilautaset) takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saisivat jäädä piilopaikkaansa kesään asti, kunnes lumet sulaisivat. Mutta samana iltana, kun esineet jo olivat kappalaisen pappilassa Vanhalan kylässä, tuli venäläisten komendantti Bils seurueineen paikalle. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talon väestä saanut sinä yönä nukkua.

Kirkon esineet yhdessä talon omien arvotavaroiden (muutama hopealusikka ja kaksi pikaria) kanssa oli piilotettu kirstuun lattian alle. Aamulla, kun yöpyjät olivat poistuneet, huomattiin, että kätköstä oli viety molemmat pateenit, pikarit ja pari lusikkaa; kalkki ja muutama lusikka oli jätetty. Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty tutkimaan asiaa, mutta hän ei ymmärtänyt kieltä ja piika, joka oli toiminut hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois. Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon mukana, että tämä kyselisi esineitä, tämän saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella.

Hopeakannun otti Johanin väki keväällä 1714 kotiinsa ja piilotti ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä se metsään. Sen sai tehtäväkseen tytär Anna Sofia, silloin jo Vanhalan Ylöstalon emäntä, sekä ratsumiehen vaimo Karin Andersintytär, jota pidettiin luotettavana henkilönä. Siten kätkettiin vuorenkoloon lähellä pappilaa, kirkkoa   vastapäätä olevalle niemelle, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja kaksi lusikkaa, jotka olivat siellä sitten kesästä lokakuuhun asti.

Ristimessun aikana tahtoi rovasti kuitenkin käydä ehtoollisella ja sen vuoksi käytiin yöllä hakemassa pienempi kalkki, joka sen jälkeen jätettiin piilotettuna kirkkoon. Vähän ennen pyhämiesten päivää oli tarkoitus hakea muutkin esineet, mutta ne olivat hävinneet, eikä kukaan tiennyt minne. Vihdin kirkkoherra Thauvonius kuoli 1715. Virkaan ei nimitetty uutta henkilöä, vaan Johan hoiti väliaikaisena seurakunnan kirkkoherran tehtäviä.

Kirkon varoista oli osa ollut Johanilla ja osa piilotettuna Vanjärven metsässä, jonne perhe oli miehityksen alkaessa paennut. Vanjärvelle Johan piilotti muutamaa sataa taalaria sisältäneen kukkaron erään kaatuneen puun alle, mistä he eivät myöhemmin niitä löytäneet, vaikka hän ja koko hänen väkensä niitä etsivät.

Pyhäjärvellä (nyk. Karkkila) kerrottiin, kuinka Johan auttoi kuuluisia Löfvingin metsäsissejä, kun nämä tekivät miehittäjän elämän vaikeaksi:

”Haavistolaisten karkumatka on saattanut tapahtua kuitenkin vasta 1714 kesäkuussa. Silloin Tammelassa (Löfving puhuu Tammelasta, mutta Haavisto kuului Pyhäjärveen eli nykyiseen Karkkilaan) yllätysiskun venäläisiä vastaan tehnyt ruotsalainen sissiryhmä piiloutui Ahmooseen. Kyseessä oli Tapani Löfvingin johtama alle kymmenen miehen joukko, jonka yhteysmies Vihdissä, kappalainen Johan Oxenius oli saanut tietoonsa rykmentin rahakirstua kuljettavan venäläisen joukko-osaston olevan matkalla Hämeenlinnasta kohden Haavistoa. Löfving päätti tehdä arvokkaan kaappauksen. Kesäkuun 24. päivänä 1714 Löf-ving hyökkäsi seitsemän miehen kanssa Haaviston kosken luona sijainneella kentällä lukumäärältään ylivoimaisen venäläisosaston kimppuun. Tämä ehti järjestäytyä ja ampua kolme yhteislaukausta sissejä kohti.

Ruotsalaisilla oli onnea, sillä vain kersantti Holmgren sai luodista pintahaavan jalkaansa. Venäläisten tappiot olivat suuret: joukkoa johtanut luutnantti ja 50 miestä kaatuivat, ja ainoastaan välskäri ja kahdeksan miestä pääsivät pakoon. Rahakirstu, kuormasto, aseet ja hevoset jäivät Löfvingin haltuun. Taistelun jälkeen sissipäällikkö tapasi Oxeniuksen, joka lupasi kiittää saarnastuolista Jumalaa loistavasta voitosta ja siitä, että yhtään sissiä ei kuollut venäläisten luodeista. - Tämä kuvaus esitetään Tapani Löfvingin omassa päiväkirjassa, jossa Löfving taitaa tehdä itsestään todellista suuremman sankarin...

Yhteenotosta on säilynyt myös toinen kertomus. Pyhäjärveläiset välittivät sukupolvelta toiselle tietoa isonvihan aikaisesta Haaviston taistelusta. Kansanperinteen mukaan ´Pyhäjärven pitäjän Haaviston kylässä neljän maantien risteyksessä oli noin 6000 neliömetrin suuruinen pelto ja siihen pellolle oli ison vihan aikana majoittunut venäläisiä, teltta teltassa kiinni ja yöllä kun he nukkuivat sitkeästi, niin Haaviston kylän miähet kokoi ittes yhteen ja kirveitten kanssa tappoivat ensin vahrit ja sitte kaikki toiset perään, ei yksikään päässyt henkissä pois ja hautasivat ruumiit siihen pellon lähelle mettään noin puali kilometriä, jossa vieläkin näkyy semmosia paikkoja, että on ollut kuoppa´. Talonpoikainen versio on realistisempi kuin kuuluisan sissipäällikön.

Nämä kaksi kertomusta yhdistämällä voi Haaviston taistelun todellisen kulun rekonstruoida. Tammelasta Ahmoolle siirtyneet sissit olivat saaneet kappalainen Oxeniukselta tiedon rahakirstua kuljettavista venäläisistä. Tapani Löfving päätti käydä sotilaiden kimppuun. Sissipäällikkö tajusi avoimen taistelun mielettömyyden: yöllinen yllätys oli ainoa mahdollisuus. Tilaisuus tarjoutui venäläisten leiriytyessä Haaviston tienvarsipellolle. Mikä oli talonpoikien ja mikä oli sissien osuus yöllisessä verilöylyssä, jää selvittämättä. Joka tapauksessa lähes kaikki venäläiset saivat surmansa. Vain muutama sotilas pääsi karkuun. Tapani Löfvingille tuli kiire jatkaa matkaansa; talonpojat valmistautuivat perheineen ja tavaroineen vetäytymään metsän kätköihin. Kappalainen Oxenius ei todellisuudessa pitänyt kiitossaarnaa suuren voiton kunniaksi, vaan vaikeni visusti omasta osuudestaan  . Tapani Löfving muotoili päiväkirjaansa yöllisen teurastuksen tapahtumat kunnialliseksi yhteenotoksi, ja talonpoikaistaloissa säilyi pari vuosisataa realistinen kuvaus taistelusta ilman mainintoja sisseistä.”  (Aalto - Rentola: Karkkilan historia)