tiistai, 21. tammikuu 2025

Suomen keskiaikaiset piispat

Oma maa osa II. painovuosi 1908.Kirj. Jaakko Gummerus, lähteinä:O.A Forström "Suomen keskiajan historia". ,Elias Bergroth, "Suomen Kirkko" Otteita tekstistä "Suomen keskiaikaiset piispat".

Piispat.jpg

Suomen keskiaikaiset piispat

Suomen ensimmäisten keskiaikaisten piispojen vaikutus kuuluu etupäässä käännytyshistoriaan; varsinkin piispa Henrikin lähimmät seuraajat olivat pikemmin lähetysjohtajia kuinjärjestetyn kirkollisen hallinon johtomiehiä. Mutta rinnan kristinuskon kanssa kävi kumminkin kirkollisen elämän järjestäminen noihin lujiin, perinnäisiin muotoihin, joihin luomisessa katolinen kirkko oli osoittanut perineensä vanhan Rooman hallitsijalahjat.

Tämä järjestäminen tapahtui Suomessa aikana, jolloin Ruotsin kirkossa vallalle pääsemässä voimakas pappisvaltainen virtaus. Aikaisemmin oli Ruotsin kirkko ollut luonteeltaan varsin kansanomainen ja kansanvaltainen; papisto, joka eli avioliitossa, oli katsantokannaltaan kansaa lähellä, samojen lakien ja oikeusistuinten alainenkuin muukin rahvas; talonpojilla oli sananvaltaa pappien ja piispojen vaalissa, kirkollisten lakien säätämisessä jne. Mutta 1200-luvun keskivaiheilta alkoivat paavit tehdä työtä niiden kirkollisten ihanteitten toteuttamiseksi Ruotsissakin, jotka jo aikoja ennen olivat muissa Euroopan maissa vallalle päässeet. Papit velvoitettiin naimattomuuteen; piispojenpiti tutustua paavilliseen lainsäädäntöön, ns. kanoniseen oikeuteen, ja seurata välittämättä kotimaisita laeista; kirkon miehille vaadittiin vapautusta maallisesta tuomiovallasta ja kirkon omaisuudelle verovapautta. Piispanvaali oli annettava tuomiokapitulin huostaan, joka toimitti sen yksinomaan kirkollisten näkökohtien mukaan jne. Kaikki nämä vaatimukset, joiden perillevieminen joissain määrin onnistui - vaikkei läheskään täydellisesti - olivat omiaan tekemään kirkon valtioksi valtiossa ja kasvattamaan sen edustajissa voimakasta luokkatietoisuutta, korkeaa käsitystä oikeuksistaan, mutta myöskin tehtävistään.

Tuomas piispa oli jo koko luonteeltaan tuollaisen hierarkisen katsantotavan edustaja. Mutta hierarkisen kehityksen varsinaisena alkuna Suomessa voi pitää tuomiokapitulin järjestämistä piispanistuimen yhteyteen piispa Kettilin aikana 1276. Tosin ei kapituliin voitu muiden maiden esimerkkiä seuraten esimerkkiä seuraten perustaa itsenäisiä  "tuomioherran" eli "kaniikin" virkoja, vaan saatiin tyytyä siihen, että lähipitäjäin kirkkoherrat oman virkansa ohella toimivat tuomiokapitulin jäseninä. Suomalaissyntyisen Maunu I:n piispuusaikana (1291-1309) edistyi kirkollinen järjestys aimo askeleen. Karjalan valloituksen ja Pohjanmaan asutuksen kautta oli Suomen hiippakunta saavuttanut keskiaikasen laajuutensa ja Turun Unikankareeella  kauan rakenteilla ollut tuomiokirkko valmistui ja vihittiin. Mutta kaksi ruotsalaissyntyistä miestä piispat Benedikt eli Pentti (1321-1338) ja Hemming (1338- 1366) varsinkin olivat tuon nousevan hierarkian meikäläiset pääedustajat.

Piispa Pentin pääharrastuksena oli kirkon taloudellisen aseman vakaannuttaminen. Hänen aikanaan tehtiin kirkon taloudellisen aseman vakaannuttaminen. Hänen aikanaa tehtiin tarkat soimukset kymmenyksien suorittavasta melkein yli koko Suomen. Kirkon omaisuutta ja oikeuksia hän tarmokkaasti puolusti: Hauhon pitäjän miehet hän pakotti suorittamaan rästinä olevat piispankymmenykset lakkauttamalla jumalanpalveluksen ja muut toimitukset heidän pitäjässään, ja Turun porvarit hän saattoi suuriin sakkoihin kirkollisen omaisuuden anastamisesta. Ahvenanmaan asukkaille hän virka-arvonsa tunnossa kirjoitti " Maallikoiden täytyy kirkollisissa asioissa totella eikä heille ole annettu mitään käskemisen valtaa." Samassa hengessä, mutta vielä pontevammin toimi Hemming . "Me emme voi emmekä tahdo", hän kirjoittaa, " sietää että kirkkojen ja pappien oikeuksia millään nimelle vähennetään"; ja kaikki hänen toimensa osoittavat hänen todella seuranneen tätä periaatetta. Hänkinkäytti säälimättä kirkon kurituskeinoja niitä vastaan , jotka niskoittelivat maksujensa suorituksessa, ja uskalsipa hän julistaa mitättömäksi kuningas Munu Eerikinpojan  antamia määräyksiä, jotka olivat ristiriidassa kirkon etujen kanssa.

Mutta nämä katolisen pappisvallan perustajat meillä olivat samalla keskiaikaisen sivistyksen ja tieteen lämpimiä ystäviä ja tekivat paljon sen juurruttamiseksi Auran rannoillekin. Hemmingin aikana mainitaan ensi kerran Turun katedraalikoulu, jossa Suomen kirkon palvelukseen tarvittava papisto sai kasvatuksensa, samoin ovat näiltä ajoilta vanhimmat tiedot suomalaisten nuorukaisten opinkäynnistä ulkomaisissa yliopistoissa, Pariisissa ja Pragissa.

Hemming, joka kaikesta päättäen itse oli oppinut, skolastiseen teologiaan ja kanoniseen ja kanoniseen oikeuteen perehtynyt mies, lahjoitti Turun tuomiokirkolle silloisiin oloihin nähden suuren kirjaston, jossa oli raamattu ja sen selityksiä Ambrosiuksen, Hieronymuksen, Gregorius Suuren ja muiden kirkkoisien teoksia, useita  postilloja ja hartauskirjoja, kanonista oikeutta jne.  Todistuksena Hemmingin huolenpidosta pappien virkatoiminnasta pappien virkatoiminnasta ovat hänen kirkolliset säädöksensä v:lta 1352. Niissä hän kieltää mm. pappeja vaatimasta ennakolta maksua papillisista tehtävistä ja nuhtelee ankarasti niitä , jotka jättävät menemättä sairaan luo siksi, ettei noutaja voi toimittaa papille hevosta, pappi joka tekee niin, on -- sanoo piispa -- luopunut totisesta jumalanpelosta eikä etsi niitä, mitkä Kristuksen ovat, vaan omaa etuansa.

Enimmäkseen nämä säädökset kumminkin koskevat kaikenlaisia ulkoisia seikkoja. Sekä Pentti piispa, että varsinkin Hemming olivat maineessa persoonllisesta hurskaudestaan, Hemminkiin nähden tämä maine näyttää johtuneen varsinkin hänen likeisestä tuttavuudestaan kuuluisan ruotsalaisen profetissan pyhän Birgitan kanssa, jonka asioilla hänen kerrotaan käyneen kaukana etelänmailla kuningasten ja paavien pakeilla.

Piispat%201.jpg

Maunu Tavast oli syntynyt 12p.lokakuuta 1357 Alasjoen kartanossa Mynämäellä. Opintoja hän harjoitti Pragin yliopistossa 1390-luvulla. Kotimaahan palattuansa hän tuli Erik Pommerilaisen kansleriksi ja hovikappalaiseksi, sai sittemmin korkean viran Turun tuomiokapitulissa, josta hän 55-vuotiaana kohosi piispaksi. Hänen likeinen suhteensa kuninkaaseen, jonka täydellisen luottamuksen hän uskollisuudellaan säilytti, teki hänestä hyvin vaikutusvaltaisen valtiomiehen . Sellaisena hän sai toimeen useita Suomen menestykselle tärkeitä päätöksiä, niinkuin maaoikeuden perustamisen Turkuun ja Suomen jakamisen kahteen laamannikuntaan. Ja kun tyytymättömyys Erik Pommerilaisen hallitukseen 1430-luvulla meilläkin puhkesi ilmi melskeisinä kansanliikkeinä, mm kapinana Satakunnassa, niin hän teki voitavansa sekä kansan rauhoittamiseksi, että ylimysten riitojen tasoittamiseksi. Samaa rauhan ja sovinnon edistämistä tarkoittavaa politiikkaa hän noudatti seuraavanakin hallitsijain aikana. " Niinkuin kuninkaallista majesteettia konsanaankin", kunnioittivat Suomen asukkaat piispaansa, joka "uutena Jooseppina " oli istunut kolmen kuninkaan neuvostossa.

Piispallisessa toiminnassaan Maunu Tavast oli vielä uuraampi. Hän piti tarkastuksia seurakunnissa, edisti kivikirkkojen rakentamista mm. lupaamalla anteita niille, jotka antoivat siihen apua, toimitti kallisarvoisia kirkollisia esineitä sekä tuomiokirkkoon, että muuallekin ja lisäsi virkoja kapituliin ja tuomiokirkkoon. Erityisesti hän harrasti luostarielämän leviämistä Suomeen. Ennen  Maunu Tavastin aikoja ei Suomessaollut muuta kuin kaksi luostaria, toinen Turussa, toinen Viipurissa; nyt tuli lisää ainakin kolme uutta, Viipuriin, Raumalle ja Naantaliin. Näistä viimeksimainittu  piispan lempilapsi ja hellimmän huolenpidon esine. Yksityiselämässään Maunu Tavastia osoitti olevansa harras katolisen hurskauden  muotojen noudattaja. Matkoillaan hän kuljetti mukanaan pienoista alttaria, jonka edessä hän kolmasti päivässä piti rukoushetken. Tuloistaan hän käytti melkoisen osan armeliaisuuden töihin ja järjesti omat talonsa hoitolaitoksiksi sairaita ja köyhiä varten. Tekipä hän vileä piispana ollessaan -- luultavasti 1419 -- 20 -- pitkän ja vaivalloisen toivioretken Roomaan ja Palestiinaan, harjoittaakseen hartautta niillä seuduin, missä vapahtaja ja hänen ensimmäiset apostolinsa olivat eläneet ja kärsineet.

Harvinaisen korkeaan ikään näkyy Maunu piispa saaneen säilyttää ruumiin ja sielun voimat. 92-vuotiaana hän kumminkin luopui piispanvirasta 1450 ja asui sen jälkeen rakennuttamanssaan talossa Raisiossa, jossa hänellä oli Naantalin luostarin rakennukset alati silmiensä edssä pienen lahden toisella puolelen. Siellä hän kuolikin 9p.mmalisk. 1452.

Maunu Tavastin seuraajaksi tuli Olavi Maununpoika (1450 -60), jota mainitaan hänen likeiseksi sukulaisekseen. Hän on tullut kuuluisaksi pitkällisistä opinnoistaan  Pariisin yliopistossa 1425 -37, mutta hänen vaikutuksestaan Turun piispana ei ole erityistä mainittavaa. Hänen seuraajansa Konrad Bitz (1460-89) on sen sijaan vartsin huomattava mies. Etenkin piispuutensa alussa hän innokkaasti otti osaa unioniajan puoluetaisteluihin ollen unionikuninkaan Kristian Oldenburgilaisen harras kannattaja. Tänä levottomana aikana ei ollut niinkään tavatonta, että kirkon miehet vaihtoivat pappispukunsa haarniskaan ja paimensauvansa miekkaan. Niinpä oli piispa Konradkin miehineen mukana kukistamassa erästä Uplannin talonpoikain kapinaa, ja kun hänen käskettiin antataa Raaseporin linna, joka oli hänen hallussaan, Kaarle Knuutinpojalle, syntyi tämä ja piispan moesten välillä niin ankara kahakka, että edellinen siinä oli menettää henkensä. Loppupuolella piispuuttaan Konrad Bitz pysytteli enemmän erillään valtiollisista toimista omistaen pääharrastuksensa kirkollisille asioille. Tämä piispa joka oli opiskellut Italiassa renesanssin kevätajoilla, oli harras taiteen ystävä, hänen aikanaan saivat useat Suomen kirkoista seinämaalauksensa. Edeltäjiensä tapaan hänkin valvoi kirkkonsa maallisten etujen säilymistä. Hänen aikanansa alkaa kumminkin jo kuulua valituksia, etteivät maallikot enää osoittaneet samaa lapsenomaista kuuliaisuutta kirkkoa kohtaan kuin "vanhaan hyvään aikaan".

Piispa Bitzillä oli kauan aikaa ollut tuomiorovastina rinnallaan yksi keskiaikaisen kirkkomme etevämpiä miehiä, Maunu Niilonpoika Särkilahti. Hän oli perisuomalaista vapaasukua ja joutui äitinsä sedän Maunu Tavastin toimesta hengelliseen säätyyn, jossa hän ulkomailla opiskeltuaan nopeasti yleni - osaksi tosin käyttämällä hyväkseen sen ajan tavallista oikotietä, kumarrusmatkaa paavin hovissa. Hänen myöhempi vaikutuksensa varsinkin piispana 1489 - 1500 antaa hänen luonteestaan hyvin edullisen käsityksen. Silloisen suuren venäläissodan aikana hän oli Suomen puolustuksen sieluna ja valtionhoitajana Sten Sture vanhemman uskollisempana kannattajana. Hän sai keväällä  1495 ensiksi varmat tiedot siitä, että Venäjällä valmisteltiin ratkaisevaa rynnäkköä Suomea vastaan; hän vei viestin siitä Viipuriin, jossa sotaneuvottelu pidettiin ja yleinen väennosto päätettiin, ja hän Turkuun palattuaan valvoi päätöksien toimeenpanoa. Piispan asepalvelijat olivat mukana Viipurin linnanväessä, joka kuului Knut Possen johdolla oli suojelemassa kristikuntaa ja Suomenmaata. Suomen puolustustoimiin piispa kulutti omat varansa viimeiseen saakka. Etevämpiä piispojamme oli Maunu Särkilahti rauhankin toimissa. Paljon seikkaperäisemmin kuin aikaisempien piispojen asetuksissa puhutaan hänen antamissaan pappien velvollisuuksista sielunhoidon ja kansanopetuksen alalla. Hän mm. Suomen kirkkoa koskevan piispojen päätöksen , että Isä meidän, Ave Maria (enkelin tervehdys Marialle, jota käytettiin keskiajalla rukouksena), uskontunnustus ja synnintunnistuskaava olivat kirkoissa joka sunnuntai luettavat kansan omalla kielellä. Piispa samalla määräsi, että papeilla tuli olla nämä kappaleet kirjoitettuna, vaoidakseen lukea nen aina samassa muodossa, niin että kuulijat oppivat ne ulkoa.  Tämä on ainoa varma tieto suomen kielen kirjallisesta käytännöstä katolisella ajalla. Maunu Särkilahti näyttää muutenkin kiinnittäneen huomiota siihen, että pappien tuli tuntea sen kansan kieltä ja oloja, jonka keskuudessa he vaikuttivat. Lämminsydämisen, epäitsekkään isäänmaanystävän muiston on tämä piispa jättänyt itsestään. Suomen piispakronikka kiittelee häntä vakavaksi, lujamieliseksi ja puhdastapaiseksi mieheksi.

Piispat%203.jpg

Maunu Särkilahden kaksi lähintä seuraajaa Lauri Suurpää 1500-06 ja Johannes Olavinpoika 1506- 10 olivat vähemmän huomattavia miehiä. Sitä vastoin oli viimeinen katolisista piipoistamme Arvid Kurki 1510 - 22 valtiollisella alalla varsin vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli Laukon kuuluisan Klaus Kurjen ainoa poika, rikas ja mahtava korkeaa virkaansakin lukuunottamatta; eipä siis ihme, että häntä niin toinen kuin toinen puolue unioinin loppuajan kiivaissa puoluetaisteluissa koetti kannattajakseen voittaa. Yleensä hän kannatti kansallista puoluetta ja sen ehdokkaana häntä yhteen aikaan ajateltiin Upsalan arkkipiisaksikin. Kun sitten Unionikuningas  Kristian "tyranni" pääsi voitolle, sai Arvid Kurki kumminkin hänet jollain tapaa lepytellyksi, teeskenteli uskollisuutta hänelle ja säilyi siten niin monen muun ylimyksen verisestä kohtalosta. Mutta kun Kustaa Vaasan johtama vapausliike lopulla vuotta 1521 levisi Suomeenkin, asettui piispa pian julkisesti sen puolelle ja lähti seuraavana keväänä pohjanmaalle päin  nostattamaan sikäläistä rahvasta tanskalaisia vastaan. Tanskalaisten takaa-ajamana hän seurueineen astui Raumalla laivaan ja purjehti pitkin rannikkoa Närpiöön asti rannikkoa, kun Öregrundin kohdalla ankara myrsky upotti laivan ja kaikki retkeläiset 23 p- toukokuuta 1522.

Omituinen sallimus johti niin, että uuden ajan sarastaessa katolinen kirkko Suomessa, niinkuin Tukholman verisaunan ja maiden muiden seikkojen johdosta yleensä Ruotsissakin, oli luonnollista johtajiaan vailla.

Piispa%206.jpg

Katolisen piispan varsinaiset virkatehtävät jakaantuivat kahteen pääryhmään papillisiin ja hallinnollisiin. Piispa oli ensinnäkin hiippakuntansa ylimmäinen pappi, jolla virkavihkimylsensä perusteella oli yksinomainen oikeus vihkiä seurakuntien pappeja. Itse oli Piispa samalla tuomiokirkkonsa pääpappi; suurimpina juhlina hän luki messun sen pääalttarilla ja saarnasi kansalle. Komea virkapuku, jossa korkea hiippa, paimensauva ja sormus olivat varsinaisina arvomerkkeinä, erotti muusta papistosta, joka toimituksessa mahdollisimman suurilukuisana liikkui hänen ympärillään. Tuomiokapitulin jäsenten asteettainen lisääminen - keskiajan lopulla siihen kuului neljä  "prelaattia": tuomiorovasti, arkkiteini, dekaani ja arkkipresbyteri, ja 12 tavallista kaniikkia -  tarkoitti sekin mm jumalanpalveluksen juhlallisuuden korottamista. Paitsi kaniikkeja oli tuomiokirkossa  lukuisia muita pappeja, jotka lukivat messuja sivualttareiden ääressä. Sellaisia sivualttareita, joita varten rakennettiin erityisiä kappeleita tuomiokirkon kylkeen, perustivat hurskaat lahjoittajat, jotta niissä luetut messut ja rukoukset tulisivat heidän sielujensa autuuden, kaikkien hurskasten ja koko isänmaan hyväksi. Niitä oli keskiajan lopulla 18. Näin oli syrjäisen Suomenkin piispankirkossa katolinen jumalanpalvelus kaikessa loistossaan mahdollinen.

Jotta jumalanpalvelus kaikkialla Turun hiippakunnassa vietettäisiin täysin yhdenmukaisesti, toimittivat piispamme, kun kirjapainotaito oli keksitty, liturgisia kaavoja painosta. Nämä kirjat, Messukirja ( Missale Aboensen pain 1488), ja Käsikirja ( Manuale Aboense pain 1522) ovat vanhimmat Suomea varten painetut teokset.

Pappina oli piispa myös hiippakuntansa korkein rippi-isä. Oli koko joukko raskaampia rikoksia, joista tavallinen seurakuntapappi ei saanut synninpäästöä antaa, jos niitä hänelle salaripissä tunnustettiin, vaan oli katuvainen syntinen lähetettävä Turkuun piisan luo. Piispa saattoi vuorostaan erityisen raskaissa tapauksissa lähettää hänet paavin valtuuttaman ripiisän luo tai toivioretkelle johonkin kaukaiseen pyhään paikkaan. Sitä aitsi oli piispalla johtoasema "julkiripin" käytännössä. Julkirippiin tuomittiin henkilöitä, jotka törkeillä rikoksilla olivat pahennusta herättäneet. Tuomitun tuli kirkossa seurakunnan läsnäollessa tunnustaa syntinsä, jonka jälkeen hänet tuli määräajan kuluessa suorittaa kaikenlaisia nöyryyttäviä katumusharjoituksia: seisoa kirkon ovella, silläaikaa kuin muut ottivat osaa jumalanpalvelukseen jne. Seurakunnan yhteyteen takaisin-ottaminen tapahtui kiirastorstaina ja eräinä suurina juhlina tuomiokirkossa, jonne rikollisen täytyi saapua pitkienkin matkojen takaa. Katujat polvistuvat piispan eteen, joka kosketti heitä vitsalla, luki heidän puolestaan rukouksen ja lopuksi antoi synninppäästön. Näihin tehtäviinsä saattoi piispa valtuuttaa jonkun toisenkin korkeamman kirkollisen viranomaisen.

Rippi-isänä oli piispalla myös valta harkintansa mukaan lyhentää katumuksentekijän rangaistusaikaa, suoda ns. "anteita", eli aneita. Piispojen annejulistukset olivat tavallisesti "40 päivän anteita". Toisin sanoen merkitsivät sovitusajan  lyhentämistä 40 päivällä. Tällaisia annekirjeitä saivat maaseurakuntain kirkot erittäinkin "kirkkomessunsa" eli kirkkonsa nimikkopyhimyksen päivän juhlistamiseksi. Siksiä kerääntyikin "kirkkomessuihin" tavallista naapuripitäjistäkin runsaasti väkeä, huomattava tapa käydä määräyhinä naapuripitäjän kirkossa on siitä peräisin.

Hallinnolliset tehtävät olivat vielä monihaaraisempia. Piispalla oli paljon sanomista papinvirkain täyttämisessä, vaikka seurakuntain oikeus valita pappejaan meillä niinkuin Ruotsissa oli laajempi kuin monessa maassa. Kirkon talous oli hänen ylivalvontansa alainen, ja siitä pidettiinkin erityistä huolta; paljon; paljon ennen kuin muusta julkisesta oamisuudesta ruvettiin kirkon hallussa olevasta pitämään luetteloita ja tilejä. Niinpä piispa Bitzin aikana v.1474 aloitettiin Turun tuomiokapitulissa pitää kopiokirjaa, johon varmuuden vuoksi jäljennettiin vanhemmat tilinosto -, etuoikeus - ja muut asiakirjat. Kun alkueräiset asiakirjat ovat suurimmaksi osaksi hävinneet, on tämä kopiokirja ns "Musta Kirja", tullut verrattoman arvokkaaksi lähteeksi, johon tietomme maamme vanhemmasta historiasta suureksi osaksi perustuvat.

Piispan tulot olivat melkoiset. Hänellä oli ensinnäkin arentimaksut "Piispanpöydän" tiluksista, jotka vähitellen karttuen katolisajan lopulla nousivat 170:n ja kirkkoherrantulot neljästä palkkapitäjästä. Yli koko maan suoritetuista kymmenyksistä tuli piispalle kolmasosa, joka soimuksen perusteella maksettiin kultakin seudulta sen tavallisimmassa luonnontuotteissa. Niinpä sai piispa Varsinais-Suomen ja Satskunnan sisäosista, ns. "Suomen oikeuden" alalta, tulonsa viljana, samojen seutujen ruotsalaisista pitäjistä sekä Etelä Pohjanmaalta, Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta voina ja muusta Suomesta turkiksina, jotka myöhemmin lunastettiin rahassa. Runsaana tulolähteenä olivat vielä piispalle tulevat sakot kaikenlaisissa uskontoa, siveellisyyttä ja kirkollsten velvollisuuksien laiminlyöntiä koskevissa rikosasioissa. Piispantulojen kokonaisarvoa keskiajan lopulla on vaikea tarkoin arvioida, mutta kun tietää, että kymmenys- ka arentituloista uuden ajan alulla suoritettiin yli 60 000 markan arvoinen urakkasumma, josta ylijäävällä määrällä piispan åiti elää, ja muistaa, että tähän vielä on lisättävä sakkotulot, niin voi saada niiden suuruudesta jonkunmoisen käsityksen. Kun niin suuri osa tuloista luonnontuotteita, täytyi piispojen harjoittaa kauppaa muuttaakseen niitä rahaksi, he olivat keskiajan lopulla varmaan maamme suurimpia liikemiehiä. Kun piispa Bitz yhteen aikaa oli huonoissa väleissä Turun porvarien kanssa, tekivät nämä keskenään soimuksen, ettei kukaan heistä ostaisi tai veisi ulkomaille kirkolle tai pappistolle kuuluvaa tavaraa.

Piispat%205.jpg

Suurista tuloistaan saivat piispat suorittaa kakikenlaisia yleisiä menoja; rakkaan tuomiokirkkonsa ja muidenkin kirkkojen kaunistamiseksi he uhrasivat suuria summia, monet meidän oloihimme nähden oli suurelliseksi sanottava. Heillä oli vanhastaa kaksi asuinkartanoa, Koroinen lähellä Turkua ja Kuusisto Piikkiön pitäjässä noin 1 1/2 eninkulman päässä, sekä Maunu Tavastin ajoista kivinen kaupunkitalo itse Turussa. äähoviksi tuli Kuusiston kartano, joka sijaiten saarella oli parhaiten turvassa vihollishyökkäyksiltä. Se varustettiin jo 1300-luvun alussa puolustuslaitoksella, jotka arvattavasti olivat puisia; Maunu Tavasta rakennutti siihen v. 1431 laajat kiviset rakennukset lujine muureineen, niin että se siitä lähtien oli täydellinen sotalinna. Piispoilla oli siellä keskiajan lopulla sotaväkeä ja kanuunoita.

Olemme eri piispojen elämänkerroissa nähneet monta esimerkkiä siiä miten paljon keskiaikaiset piispamme joutuivat olemaan mukana valtiotoimissa. Se oli varsin luonnollista. Tarvittiinhan yleensä kirkonmiesten apua siihen aikaan kaikissa julkisissa toimissa, joissa luku- ja kirjoitustaito tuli kysymykseen ja olivathan piispamme mainioimpien vapaasukujemme jäseninä ja laajan kirkollisen valtansa nojalla siksi mahtavia suurmiehiä, että heidän sanansa painoi paljon. Mutta heillä oli myöskin virallisesti osuus valtiontoimissa, kun he 1200 -luvun lopulla säännöllisesti kuuluivat silloin syntyneeseen kuninkaan neuvostoon, jossa arkkipiispa ja piispat istuivat ylemmällä arvosijoilla kuin maalliset ylimykset.

Niinpä tapaamme Hemmingin, Maunu Tavastin ja muut piispamme tuontuostakin matkoilla Ruotsissa ja Tanskassakin, ottamassa osaa nevostokunnan istuntoihin ja muihin valtiotoimiin. Suomen eristetty asema pakotti täkäläisiä ylimyksiä usein toimimaan eeri ryhmänä, oli siinä Turun piispalla johtava asema. Piispa oli yhtenä maamme edustajistakuninkaanvaalissa; laamanninvaalia johti piispa, ja 1407 perustetussa "maaoikeudessa", joka kuninkaan tuomiovallalla hoiti oikeudenkäytäntöä, oli piispa saapuvilla. Varsinkin 1400-luvun piispat, jotka syntyperältään kuuluivat kansaamme, esiintyivät koko toiminnassaan suomalaisina miehinä, kansamme johtajina ja luottamusmiehinä. Unioniajan suurmiesten valtiollisista vehkeilyistä he yleensä pysyttelivät erillään, tai olivat kansallisen puolueen kannalla. He ovat tässä niinkuin muissakin suhteissa -- jättäneet jälkensä harvinaisen tahrattoman muiston. Heidän harrastuksensa etuäässä kirkon ulkonaista järjestystä ja mahtavuutta, oli ajan luonnon mukaista, mutta tämän pappisvaltaisen muodon puitteissa tehtiin paljon todellista uskonnollista ja sivistystyötä, sitä ei käy kieltäminen.

Keskiaikainen kirkkomme on piisojensa johdolla itse asiassa suorittanut työn, jolla kansamme kehityksessä on mitä suurin merkitys. Suomin muodosti keskiajan alulla valtiollisessa ja kansallisessa suhteessa hyvin löyhän kokonaisuuden, jonka luonnetta suomalaisten maakuntain silloinen väritön yhteisnimikin "Itämaat" hyvin kuvaa. Heimovastakohdat säilyivät kauan jyrkkinä ja saattoivat aikaansaada verisiä kahakoita vieä senkin jälkeen kuin sekä hämäläiset että karjalaiset olivat Ruotsin vallan alaisia. Hallinnollisessa suhteessa oli maamme jaettu useihin "linnalääneihin", ja jos ajoittain Turussa  olikin jonkunlainen ylin hallintomies, " Suomen päämies", niin oli sekä siinä virassa, että muissa korkeammissa hallintotoimissa enimmäkseen ulkomaisia miehiä, jotka useinkin olivat hyvin luhyen ajan toimessaan. Kirkollinen järjestö ulottui lujana, yhtenäisenä ja yhdenmukaisena yli koko maan, ja se etsi periaatteellisesti palvelijoitaa sen kansan keskuudessa, joss toimi. Se kansallistui verrattain pian alimmasta ylimpään asteeseen saakka. Henkisellä vaikutuksella, joka tässä järjestössä suoritettiin, kirkko sisällisesti lähensi ja sulatti toisiinsa nuo hajanaiset heimot, kasvattaen Suomen hiippakunnan asujista Suomen kansan. Pyhän Henrikin kultti oli ensimmäinen yhteinen kansallisen ihanteen palvelus, hänen äivänsä ensimmäinen kansanjuhlamme, Turun tuomiokirkko ensimmäinen kansan yhteisvoimin korotettu maanmerkki, Turun piispa Suomen kansan ensimmäinen edustaja.

Tuomiokirkossaan leäävät Suomen keskiaikaisten piispojen maalliset jäännökset. Kaikkien viimeisestä leposijaa emme voi osoittaa, mutta suurimmasssa tuomiokirkon hautammioista, "Tavastien kuorissa", näemme Maunu Tavastin, Olavi Maununpojan ja Maunu Särkilahden haudat, sakaristossa säilytetään piispa Hemmingin luita lippaassa, joka keskiajan lopulla valmistettiin hänen pyhinä pidetyitä jäännöksiään varten.

Oma huomautus, ihan hiukan korjailin kieliasua, joka on melkoisen vanhaa, huomioden kirjan painovuosi  v.1908. Syy miksi myös nämä keskiaikaiset piispat kiinnostavat, että moni näistä osuu sukupuuhuni läheisesti. Sekä äidinäidin että äidinisän sukupuusta. https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhemipiani-aidin-aidin-sukuhaarat sekä https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv

Piispa Maunu Olavinpoika Tavast is your 16th great uncle.

Piispa Olavi Maununpoika on myös sukua, mutta polkua häneen ei ole.  Alla olevat tiedot Wikipediasta

Birgitta ja Elin Ervastintyttäret olivat Olavi Maununpojan nuorempia sisarpuolia. Vanhan otaksuman mukaan Olavi Maununpoika oli läheistä sukua edeltäjälleen piispa Maunu Tavastille, joka avusti hänen opintojaan Pariisissa. Kronikan mukaan Olavi Maununpoika oli tämän nuorempi sukulainen. Olavi olisi tämän mukaan ollut Maunu Tavastin oma poika. Olavi ei kuitenkaan voinut olla Maunu Tavastin avioton lapsi, koska aviottoman syntyperän salaaminen ei olisi onnistunut 1400-luvulla. Maunu Tavast olisi kuitenkin voinut olla aviossa ennen pappisvihkimystään, mutta tälle väitteelle ei löydy riittäviä perusteita. Olavi Maununpojan todennäköinen isä on rälssimies Magnus Torsteninpoika Djäkn ”aff Rungo” ja äiti piispa Maunu Tavastin sisar tai serkku. Mainittakoon lisäksi, että hänen sisarpuolensa Elin Ervastintytär oli naimisissa asemies  Nils Magnuksenpoika Rödin kanssa, joka oli kotoisin Rymättylän Rödilästä (nyk. Röölä). Olavi Maununpojan opettaja Pariisissa oli myös Röd-sukua, mutta tämän tarkempi sukuyhteys mainittuun Nils Magnussoniin ei ole tiedossa.

Piispa Maunu Tavast otti Olavi Maununpojan kasvatikseen koska tämän vanhemmat olivat kuolleet.

Piispa Konrad Bitz is your first cousin 20 times removed.

Piispa Maunu III Särkilahti is your second cousin 15 times removed.

Piispa Lauri Suurpää is your 18th great uncle.

Piispa Arvid Kurki is your second cousin 15 times removed.

 

lauantai, 18. tammikuu 2025

Dirik Persson

Dirik%20Persson.jpg

Dirik Persson S.noin 1560 K.1646  Kuka oli Dirik Persson, muuta kuin minulle isosän isoisä 11 sukupolven takaa Isäni äidin sukupuusta :https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempiani-taulu-ii

S ilmeisesti Hämeenkyrö. V ratsumies Hämeenkyrön Ikaalisten Kurkelassa Didrik Persson ja todennäköisesti puolisot olivat Brita ja Malin Eriksdotter.

Ratsumies, kirjuri. Ikaalinen. Ei itse käyttänyt Tiirikka Pietarinpoika eikä Tuuri sukunimeä. Vasta myöhemmin osa jälkeläisistä otti Tuuri-nimen käyttöön. Hänen vanhemmistaan eikä sisaruksistaan ole tietoa.

  • Didrik Persson oli tyypillinen ammattiratsumies, hän aloitti palveluksensa Knut Jönssonin (Kurck) johtamassa hovi-lipustossa 1589 kahdella hevosella. Kun aikoinaan keräsin tietoja ensimmäisistä satakuntalaisista rälssittömistä ratsutalollisista, pidin mahdollisena, että hän oli yksi niistä monista ruotsinmaalaisista ratsumiehistä, joita tuli Suomen ratsuväkeen Venäjän-sodan aikana. Hänellä ei ollut mitään perittyä omaisuutta Suomessa. Hänen vaimonsa Brita osti 1601, miehensä ollessa sotaretkellä, Ikaalisten Kurkelan kylän kolme taloa (Lisäys: Tiirikka, Tuuri, Pöllö), jotka oli 1596 läänitetty Didrik Perssonille ratsupalvelusta varten (Hämeenkyrön käräjät 14.10.1601, KA 222a:113v).
  • Didrik Persson oli ainakin kolmesti naimisissa. Hänen uransa oli samankaltainen kuin Karkun Rainion Hans Jönssonin, joka oli Ruotsista kotoisin päätellen siitä että hänen ensimmäinen ratsupalvelijansa oli nimeltään Måns Elofsson. Molemmat palvelivat hovilipustossa, hankkivat ratsupalveluksen kautta huomattavan maaomaisuuden Suomessa ja molemmat näyttävät avioituneen aatelistaustaisen suomalaisen naisen kanssa.
  • ...varmaa on että Didrik Perssonilla oli sinetissään Stiernkors-suvun vaakuna, vieläpä erittäin tarkasti kuvattu. Summa summarum: sinettikuvion selvää todistusta ei voida noin vain kieltää, mutta mitään johtopäätöksiä siitä ei voida tehdä, jollei uusia lähteitä tule esille.
  • Ylä-Satakunnan alikirjuri v.1581 2338;27
  • Rästiverojen kerääjä 1582-1588 2339;44
  • Muinoin kihlakunnankirjuri 2339;13
  • Kuitti kuukausimuonasta 1588 -1590 2339;52
  • Kirje Wiikin Erik Simonpojalta, jonka osoitteessa hänen mainitaan nyt olevan Turussa 2339;47
  • Sitten se kuuluisa sinetti: löytyy Uudenmaan voudintileistä muutamasta kuitista
  • Päiväys on 19.8.1592 Kuitteja on 3: 3468;118, 3468;125 ja 3468;126. (aika suttuista tekstiä tosin)
  • Hän on parin muun kanssa ostamassa heiniä lähetettäväksi Narvaan.
  • Hän ratsastaa nuijasodan aikana ja sen jälkeen Antti Laurinpojan lipppueessa
  • Katselmus 1597 WA 40 MR 1597/3. Ja Antti Laurinpojan hovilippueessa
  • WA 40 MR 1597/20.
  • SAY Ikaalinen 1600-1619 s. 18 (Kurkela: Tiirikka, Tuuri, Pöllö) https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5737214953&aineistoId=3606731260
  • Liisa Rajala SukuForum:https://suku.genealogia.fi/showthread.php?t=28501

Sukupuussani on 5 sukupolvea Tuureja on sukupuussani suorassa esi-isälinjassa.

 

tiistai, 14. tammikuu 2025

Tallqvist/ Kattelus

 

Isoisän isoisä 12 sukupolven takaa, suorassa polvessa Äidinäidin sukujuurista :https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhemipiani-aidin-aidin-sukuhaarat

Kanta-isä tähän sukuhaaraan Erik Svensson, kaikkiaan 5 sukupolvea Katteluksia ja sitten Tallqvisteja kuuluu sukupuuhuni.

Nämnd mellan 1544 och 1583 i Mädan, Nordingrå (Y).


Erik Svensson 1505?-1583 Född omkring 1505. [1] Underlagsman. Bonde 1544 - 1583 i Mädan 6, Nordingrå (Y). [1] Död 1583 i Mädan, Nordingrå (Y). [1] Gifte och barn. Gift Brita NN. Född omkring 1520. [1] Kristoffer Ersson. Född omkring 1550 i Mädan, Nordingrå (Y). [1] Bonde 1585 - 1595 i Mädan 6, Nordingrå (Y). [1] Erik Svensson. Född omkring 1505. [1] Död 1583 i Mädan, Nordingrå (Y). [1] Underlagsman. Bonde 1544 - 1583 i Mädan 6, Nordingrå (Y). [1] Källor 1. Per SundinPersonregister Efternamnsregister Ortsregister Lars Ohlsson Huddinge 2014-04-03 -- kl: 10.00
Framställd 2014-04-02 av Lars Ohlsson med hjälp av Disgen version 8.2d. Startsida.

Sven. Syntynyt 1535. Kuollut 1610 Karjalohja,Kattelus. Syntyperä tuntematon, k. n. 1610 [Wil12, p. 155 TAB. 1; Kiu68, s. 232; SAY].

Katteluksen aluksi yhden, sittemmin kolmen talon isäntänä n. 1586...1610. Sven Erikinpoika oli jo 1566 länsigöötanmaalaisen jalkaväkiampujien lippukunnan päämies (kapteeni, knektshövidsman).

Lippukuntaan kuului 265 miestä Kindin kihlakunnasta. Oli läsnä Varbergin linnassa 1566-67 ja Bohusin piirityksessä 1566 sekä mukana retkellä tanskalaisia vastaan Itägöötanmaalle 1568. Palveli Gullbergin linnoituksella 1570-72.

Omisti apuveroista vapaan maatilan (en Hogenskild Nilssons (Bjelke) gård). Saapui Suomeen 1576. Oli uusmaalaisen Olavi Erkinpojan lippukunnan 1. neljänneksenmestari 1578...1585 (?), saman osaston päämies 1586...1593. Käskynhaltijan, kreivi Axel Leijonhufvudin ampujien päämies helmikuussa 1590 Pyhtään leirissä. Lippukunta oli muodostettu 1591 uudelleen Turun, Raaseporin ja Porvoon lääneistä (500 miestä) ja palveli Viipurin linnassa. Päämiehenä edelleen 1595...1599, v.m. vuonna karjalaisen osaston johdossa.

Osallistui sotaan Venäjää vastaan ja oli 1601...1603 Pärnussa, 1605 Haapsalussa ja 1610 Räävelissä. Sai 2.4.1586 kreivi Axel Leijonhufvudilta vapautuksen kaikista apuveroista yhteen Katteluksen kylän neljästä talosta. Sai 3.10.1605 kaksi Katteluksen kylän taloa vapaaksi ulosteoista (maksuista) niin pitkään kuin hän on käytettävissä kruunun palvelukseen.

Eli vielä 1613 “vanhana nihtien päämiehenä” (gammal knektehövidsman). Suomen asutuksen yleisluettelo ilmoittaa kuitenkin jo 1611 isännäksi pojan Nils, mutta omistajaksi Sven Erikinpojan lesken [VA 3560], joten kuollut n. 1610.

[Kiuasmaan ja Wilskmanin tiedot sotilasurasta ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi Kiuasmaa väittää, että em. verovapaus 2.4.1586 koskee maaomaisuutta Kaarinassa! Sven Erikinpojasta löytyy tietoja Raaseporin linnan tileistä.]

Lähde: Matti Mäkelä - Karjalohjan Kattelus. –Puoliso Margareta. Syntynyt 1550. Kuollut 1630 Karjalohja,Kattelus. Miehen kuoltua leski Margaretalla oli elinajakseen hankittu verovapaus tilaansa Kattelukseen. Niinpä hän esiintyikin tilan omistajana, vaikka poika ilmaantuu toisinaan veroluetteloihin veron maksajaksi. Vuonna 1624 kannettiin ylimääräinen karjavero ja sen vuoksi on talojen karjat ja kylvömäärät merkitty verokirjoihin [VA3628c].

Verottaja on kirjannut luetteloon " Hustru Margretta, Saligh Sven Erichssåns Enkia hafuer H. K. M.z wår Allernådigaste Herres Bref Dateradt Baresunddhen 7. Maij etc Åhr etc 1614 Lÿdandes att hon skall niudta ochbehålla sijn Gårdh Kattelus Qwitt och fhrij så lenge hon är Enckia för sijn käre framledne Mans Troghen Tienstt för alle åhrlighe uttlagår, doch liquell hafuer hon låttit upteckna sijn Boskapp till H. K. M.tz godhe betenckjande." ("Vaimo Margaretalla, Autuaan Sven Erikinpojan leskellä on Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa meidän Kaikkein armollisimman Herramme Barösundissa 7. Toukokuuta 1614 päivätty kirje, jonka mukaan hänen tulee nauttia ja pitää talonsa Kattelus vapaana ja maksuttomana rakkaan edesmenneen Miehensä uskollisen palvelun vuoksi kaikista vuotuisista veroista niin kauan kuin hän on leski, kuitenkin joka tapauksessa hän on antanut merkitä muistiin karjansa Hänen Kuninkaallisen Majestettinsa hyvään harkintaan.")

Margaretan karjaluettelo sisälsi hevosen, tamman, 15 lehmää, 3 hiehoa, 4 härkää, 2 nuorta härkää, 2 nuorta nautaa, sonnin, 8 lammasta, 2 vuohta, 3 sikaa, 3 nuorta sikaa ja kylvömäärän 4 tynnyriä.

Kylän toinen isäntä Michell Henderssån (talo C) omisti tamman, kaksi härkää, 4 lehmää, hiehon, nuoren naudan, 3 lammasta, 2 vuohta ja kylvi 2 tynnyriä. Kylän yhteisestä kylvöstä 6 tynnyriä voidaan summittain arvioida viljellyksi peltoalaksi 6...9 ha. Viljatynnyri veti tuolloin n. 145 litraa. Karjavarallisuus kertoo hyvistä niittymaista. Margaretaa selvästi varakkaampia olivat Karjalohjalla Sammatti mukaanlukien vain Kourjoen Hans Nielsinpoika, Immolan Larss Nielsinpoika, Saarenpään Jesper Nielsinpoika jja Mailan Olef Michelinpoika.

Samalle tasolle ylsivät Kuusian Niels Michelinpoika ja Lohilammen Jacob Nielsinpoika. Lohilampea ja Mailaa lukuunottamatta nämä tilat varustivat ratsumiehen. Lisäksi ratsumiehen varusti Långvikin Sigfredh Andersinpoika, joka oli Margaretaa selvästi varattomampi. Katteluksen talo C (Michel Hendrichinpoika) oli tuolloin karja- ja kylvövarallisuudeltaan pitäjän hyvää keskitasoa.

Lähde : Matti Mäkelä - Karjalohjan Kattelus, oma kustanne

Lähde allaolevaan tekstiin löytyy seuraavasta linkistä:

https://juhansuku.blogspot.com/2008/03/isovihan-aikaan-karjalohjalla.html

Isovihan aikaan Karjalohjalla

 
Eräs esi-isäni, Sven Eriksson, tuli Karjalohjan Katteluksen taloon D vuonna 1586. Hänestä tuli järjestyksessä neljäs nimeltä tunnettu isäntä. Huhtikuussa 1586 kreivi Axel Leijonhufvud antoi Svenille vapautuksen kaikista apuveroista yhteen Katteluksen kylän neljästä talosta. Vuosien kuluessa ruotsalaissyntyinen Sven Eriksson hoiti tilaansa ilmeisen menestyksellisesti ja lopulta kaikki Katteluksen talot joutuivat hänen haltuunsa. Näin muodostui Katteluksen ratsutila eli rustholli. Hänen jälkeläisensä, jotka käyttivät Dahlman -sukunimeä, hallitsivat sitten tilaa aina 1700-luvun lopulle saakka.

 

Isovihan aikaan vuonna 1713 venäläisen sotajoukko tuli Karjalohjalle elokuun kahdeksantena päivänä, Laurinmessun aattona. Joukko oli lähtenyt viereisestä Pohjan pitäjästä liikenteeseen ja nyt se leiriytyi kolmeksi päiväksi Lönnhammarin kylään kaikkine kahdeksine lippueineen. Saapumisen jälkeen lähetettiin sotilaallisen täsmällisesti partioita eri puolille lähikyliä.

 

Långvikin kylään samonnut partio anasti kaiken karjan ja turmeli samalla viljasadon. Skepparsin talon Johan Nilsson joutui tässä yhteydessä ryöstetyksi perusteellisesti, häneltä vietiin päällä ollutta paitaa lukuunottamatta kaikki. Tämä saman kohtalon koki myös naapuritalo Tavian isäntä.


Hieman kauempana sijaitsevan Katteluksen rusthollari Sven Nilsson, edellä mainitun Sven Erikssonin pojanpojan poika, joutui myös ryöstelyn uhriksi. Kuusian kylässä sotajoukot oleskelivat kaksi yötä pelloilla ja tuhosivat samoin tein ruissuovat ja veivät mennessään kaikki eläimet, niin ettei "sorkkaakaan jäänyt". Myös Lönnhammarissa hävitys oli perusteellinen. Huono onni oli myös Lohjan Vohloisten kartanonomistajalla, herra Rehbinderillä. Tämän palvelusväki vei suurin vaivoin irtainta turvaan Kattelukseen, mutta siellä tavarat joutuivat venäläisten käsiin. Saman vuoden syksyllä näissä kylissä kylvöt jäivät väliin, koska vetojuhtia ei yksinkertaisesti ollut. Näin elämä kylissä oli lähes sietämätöntä vielä vuosia eteenpäin.
 

Edellä kuvatut tapahtumat on kerrottu kirkkoherra Josef Melartopoeuksen raportissa, joka sisältyy kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan päivämäärällä 23.6.1724, pykälä 15. Kertomuksen todistivat oikeaksi tuossa istunnossa Josefin lisäksi Sammatista Jakob Randelin sekä rusthollarit Gustaf Tallqvist, Jöran Henriksson ja Johan Jöransson Tallaan kylästä, Henrik Nilsson Immolasta, Jakob Jakobsson Särkijärveltä, Nils Svensson Katteluksesta ja lopulta Markus Eriksson Lönnhammarista.


Näistä viimeksi mainituista tiedoista voidaan muuten päätellä, että Katteluksen ratsutila oli siirtynyt isältä pojalle tuossa vaiheessa eli Sven Nilsson oli luovuttanut isännyyden pojalleen Nilsille. Syynä tähän oli mitä ilmeisemmin isä Svenin vanhuuden heikkous. Hänen kerrotaan mm. pyörtyilleen usein ja eräässä oikeusjutussa vuodelta 1723 todetaan, että hänen puheisiinsa ei voitu luottaa. Sven Nilsson joutui useasti oikeuteen Isovihan aikaisten tapahtumien takia ja välillä Katteluksesta tulee jopa Tallaan rusthollin augmentti eli aputila. Vielä vuonna 1725 ei Katteluksessa ollut yhtään hevosta ja edellisenä vuonna Nils Svensson olikin oikeudessa hollikyytivelvollisuuksiensa laistamisesta. Sven Nilsson kuoli 1729 ja hänen jälkeensä alkoi vuosikymmeniä kestänyt perintöriita Katteluksen tilasta.

Ylälaidan lehtileike kertoo Katteluksen 1700-luvulla hankkineen Brunow -suvun kuvioista puolisen vuosisataa myöhemmin. Nykyisin tämä entinen ratsutila palvelee matkailijoita!

 

 
Taulu 304
VIII. Sven. Syntynyt 1535. Kuollut 1610 Karjalohja,Kattelus. Syntyperä tuntematon, k. n. 1610 [Wil12, p. 155 TAB. 1; Kiu68, s. 232; SAY].

Katteluksen aluksi yhden, sittemmin kolmen talon isäntänä n. 1586...1610. Sven Erikinpoika oli jo 1566 länsigöötanmaalaisen jalkaväkiampujien lippukunnan päämies (kapteeni, knektshövidsman).

Lippukuntaan kuului 265 miestä Kindin kihlakunnasta. Oli läsnä Varbergin linnassa 1566-67 ja Bohusin piirityksessä 1566 sekä mukana retkellä tanskalaisia vastaan Itägöötanmaalle 1568. Palveli Gullbergin linnoituksella 1570-72.
 
Omisti apuveroista vapaan maatilan (en Hogenskild Nilssons (Bjelke) gård). Saapui Suomeen 1576. Oli uusmaalaisen Olavi Erkinpojan lippukunnan 1. neljänneksenmestari 1578...1585 (?), saman osaston päämies 1586...1593. Käskynhaltijan, kreivi Axel Leijonhufvudin ampujien päämies helmikuussa 1590 Pyhtään leirissä. Lippukunta oli muodostettu 1591 uudelleen Turun, Raaseporin ja Porvoon lääneistä (500 miestä) ja palveli Viipurin linnassa. Päämiehenä edelleen 1595...1599, v.m. vuonna karjalaisen osaston johdossa.
Osallistui sotaan Venäjää vastaan ja oli 1601...1603 Pärnussa, 1605 Haapsalussa ja 1610 Räävelissä. Sai 2.4.1586 kreivi Axel Leijonhufvudilta vapautuksen kaikista apuveroista yhteen Katteluksen kylän neljästä talosta. Sai 3.10.1605 kaksi Katteluksen kylän taloa vapaaksi ulosteoista (maksuista) niin pitkään kuin hän on käytettävissä kruunun palvelukseen.
Eli vielä 1613 “vanhana nihtien päämiehenä” (gammal knektehövidsman). Suomen asutuksen yleisluettelo ilmoittaa kuitenkin jo 1611 isännäksi pojan Nils, mutta omistajaksi Sven Erikinpojan lesken [VA 3560], joten kuollut n. 1610.
 
[Kiuasmaan ja Wilskmanin tiedot sotilasurasta ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi Kiuasmaa väittää, että em. verovapaus 2.4.1586 koskee maaomaisuutta Kaarinassa! Sven Erikinpojasta löytyy tietoja Raaseporin linnan tileistä.]
 

Lähde: Matti Mäkelä - Karjalohjan Kattelus. –Puoliso Margareta. Syntynyt 1550. Kuollut 1630 Karjalohja,Kattelus. Henrik. Kuollut 1650 Karjalohja,Tallnäs. Rusthollari.

Taulu 305

VIII. Margareta. Syntynyt 1550. Kuollut 1630 Karjalohja,Kattelus. Miehen kuoltua leski Margaretalla oli elinajakseen hankittu verovapaus tilaansa Kattelukseen. Niinpä hän esiintyikin tilan omistajana, vaikka poika ilmaantuu toisinaan veroluetteloihin veron maksajaksi. Vuonna 1624 kannettiin ylimääräinen karjavero ja sen vuoksi on talojen karjat ja kylvömäärät merkitty verokirjoihin [VA3628c].
 
Verottaja on kirjannut luetteloon " Hustru Margretta, Saligh Sven Erichssåns Enkia hafuer H. K. M.z wår Allernådigaste Herres Bref Dateradt Baresunddhen 7. Maij etc Åhr etc 1614 Lÿdandes att hon skall niudta ochbehålla sijn Gårdh Kattelus Qwitt och fhrij så lenge hon är Enckia för sijn käre framledne Mans Troghen Tienstt för alle åhrlighe uttlagår, doch liquell hafuer hon låttit upteckna sijn Boskapp till H. K. M.tz godhe betenckjande." ("Vaimo Margaretalla, Autuaan Sven Erikinpojan leskellä on Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa meidän Kaikkein armollisimman Herramme Barösundissa 7. Toukokuuta 1614 päivätty kirje, jonka mukaan hänen tulee nauttia ja pitää talonsa Kattelus vapaana ja maksuttomana rakkaan edesmenneen Miehensä uskollisen palvelun vuoksi kaikista vuotuisista veroista niin kauan kuin hän on leski, kuitenkin joka tapauksessa hän on antanut merkitä muistiin karjansa Hänen Kuninkaallisen Majestettinsa hyvään harkintaan.")
 
Margaretan karjaluettelo sisälsi hevosen, tamman, 15 lehmää, 3 hiehoa, 4 härkää, 2 nuorta härkää, 2 nuorta nautaa, sonnin, 8 lammasta, 2 vuohta, 3 sikaa, 3 nuorta sikaa ja kylvömäärän 4 tynnyriä.
 
Kylän toinen isäntä Michell Henderssån (talo C) omisti tamman, kaksi härkää, 4 lehmää, hiehon, nuoren naudan, 3 lammasta, 2 vuohta ja kylvi 2 tynnyriä. Kylän yhteisestä kylvöstä 6 tynnyriä voidaan summittain arvioida viljellyksi peltoalaksi 6...9 ha. Viljatynnyri veti tuolloin n. 145 litraa. Karjavarallisuus kertoo hyvistä niittymaista. Margaretaa selvästi varakkaampia olivat Karjalohjalla Sammatti mukaanlukien vain Kourjoen Hans Nielsinpoika, Immolan Larss Nielsinpoika, Saarenpään Jesper Nielsinpoika jja Mailan Olef Michelinpoika.
 
Samalle tasolle ylsivät Kuusian Niels Michelinpoika ja Lohilammen Jacob Nielsinpoika. Lohilampea ja Mailaa lukuunottamatta nämä tilat varustivat ratsumiehen. Lisäksi ratsumiehen varusti Långvikin Sigfredh Andersinpoika, joka oli Margaretaa selvästi varattomampi. Katteluksen talo C (Michel Hendrichinpoika) oli tuolloin karja- ja kylvövarallisuudeltaan pitäjän hyvää keskitasoa.
 

Lähde : Matti Mäkelä - Karjalohjan Kattelus, oma kustanne. –Puoliso Sven. Syntynyt 1535. Kuollut 1610 Karjalohja,Kattelus

Henrik (Heikki)

II. Henrik. Kuollut 1650 Karjalohja,Tallnäs. Rusthollari. Mainitaan vuoden 1632 maakirjassa Katteluksen ratsutilan isäntännä. Tallqvist -suvun varsinainen kantaisä. Omisti Karjalohjan Tallaassa 1635 kaksi tilaa, joiden puolesta suoritti ratsupalvelusta. sti vielä kolmannen tilan 1637. Isä Taulu 1. –Puoliso Sofia. Syntynyt 22.04.1620. Kuollut 10.02.1691 Karjalohja,Tallaa. Sofia oli naimisissa Jesperin kanssa jo vuonna 1653. Karjalohjan haudattujen luettelossa mainitaan voudin leskeksi, onka kuolinikä oli 70 vuotta, 9 kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää. Sofia oli kahden laajan suvun kantaäitejä - molemmat suvut käyttivät sukunimeä Tallqvist.

III Lapset Henrik. Kuollut 01.07.1713 Karjalohja,Tallnäs. Kutsuntakirjuri,tarkastaja,kirkkovahti. Taulu 3. Torsten. Syntynyt 1640 Karjalohja,Tallaa. Kuollut 10.07.1713 Karjalohja,Tallaa. Rusthollari. Taulu 127. Sven. Syntynyt 1640 Karjalohja. Kuollut 1684 Karjalohja,Pellonkylä. Rykmentinkirjuri,rusthollari. Taulu 345.

https://www.katteluksentila.fi/historia/

Yllä linkki Katteluksen historiasta kertova linkki.

https://juhansuku.blogspot.com/2009/01/gustaf-tallqvist-karjalohjalta.html

.

sunnuntai, 29. joulukuu 2024

Stubbe-suku

Äitini isänsukupuusta :https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv

Minä> Kirsti Linnea (your mother)> Kaarlo Artturi Heiniö (her father) > Kaarlo Rudolf Heiniö (his father)> Kaarlo Henrik Henriksson(his father) > Maija Stina Kallentytär Klemola (his mother)>Kaarle Juhonpoika Klemola (her father)>Juho Juhonpoika Klemola (his father)>Kaisa Tuomaantytär Klemola (his mother)>Kaisa Heikintytär Birkman  (her mother)>Sofia Alexsdotter Tavela (her mother)>Valborg Clasdotter Sorola  (her mother)>Annan Johanneksentytär Hauhainen  (her mother)>Johannes Heikinpoika Agrocola (her father)>Henricus Olai Rödh (his father)>Olof Jacobsson till Bollstad (Stubbe) (his father)>Jacob Olofsson Bollstad (Stubbe)(his father)>Olof Jacobsson till Bollstad (his father)>Jeppe OlofssonStubbe  (his father)

Sukupuussani on 6 sukupolvea Stubbeja

Lähde: https://juhansuku.blogspot.com/2007/09/inkoon-nimismies-jeppe.html

Inkoon nimismies Jeppe

Jeppe Olofsson sai 10.8.1444 rälssivapauden kuningas Kristoffer Baijerilaiselta. Vuonna 1471 hän oli voutina Raaseporin linnaläänissä. Laamanninoikeudessa Inkoossa 1472 vahvistettiin Jepen tekemä maanvaihto Raaseporin kihlakunnantuomarin Björn Ragvaldssonin kanssa; Jeppe luovutti yhden talon, Torpin, veromaata vastaan Inkoon Bollstadissa.

Inkoon nimismiehenä Jeppe tavataan 1479, jolloin hän myi kaikki isältään perimänsä veromaat Bollstadissa, neljä veromarkkaa kooltaan. Samana vuonna tehdyn testamentin mukaan sai vaimo Kristin Jepeltä perinnöksi kolme uutta niittyä Långvikissä ja poika Olof Jakobsson kaiken muun lisäksi yhden 3 talvea vanhan varsan.

Hänen poikansa Olof Jakobsson (Jeppe on lyhytmuoto Jakobista) riiteli laamanninoikeudessa 1457 Degerön yökunnan asukkaiden kanssa Hästholmenista ja sen kalastusvesistä. 1495 hän sai omistusoikeuden maalle Grottebackassa ja 1501 maalle Bredslätissä, Siggbölessä ja Degerbyn Strandissa. Olof eli vielä 1513, jolloin valtionhoitaja myönsi hänelle oikeuden itse kantaa veronsa tiloiltaan Ytter- ja Överbollstadissa, sekä tiloilta Bredslätissä, Siggebölessä ja Degerbyn Stubbölessä.

Olofin lapsia olivat ainakin seuraavat;

1. Jakob Olofsson, Bollstad, Inkoon nimismies, main. 1532-41. Jakobista jatkunut suku kutsutaan kirjallisuudessa Bollstadin Stubbe-suvuksi (Stubbe, Bollstadsläkten), mutta nimilinjat kuolivat jo 1614.
2. Olof Olofsson, main. 1540-56, Kirkkonummen Långstrand sekä Inkoon Siggböle.
3. Kristina Olofsdotter, eli vielä 1537, pso. asemies Henrik Erlandsson, Lindelöf - sukua
4. Margareta Olofsdotter, eli vielä 1539, pso. Nils Pedersson (Ekelöf-suku) Sipoon Gesterbystä.

Kuvassa alivouti Olof Jakobssonin sinetti, jossa suvun vanhin tunnettu vaakuna. Olof oli em. Jakob Olofssonin poika ja hänet mainitaan eri yhteyksissä vuosien 1560-1572 välillä.

Lähde:https://juhansuku.blogspot.com/2011/10/stubbet-inkoosta.html

"Kaikille kunnon miehille, jotka tämän kirjeen näkevät, ilmoitan minä Joppe Olavinpoika, talonpoika Inkoon pitäjästä, viime hetkinäni antaneeni vaimolleni Kristiinalle ja lapsilleni ikuisiksi ajoiksi jakamattoman maan ja talon, jotka minä itse isäni kuoleman jälkeen, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, olen ostanut ja hankkinut, ensinnäkin 2 1/4 veromarkkaa maata, samoin kolme uutta niittyä, yksi Långvikissä, yksi Godesbölessä, jotka kutsutaan Hinzen niityiksi, ja kolmas, Spangensuon niitty, jakamattomana; ja toisista niityistä hän omistaa osan peltojen suhteessa. Samoin annan mainitulle Kristiinalle ja hänen lapsilleen päällysvaatteita, jotka on käsitelty talilla[?], ja annan pojalleni Olaville kolmitalvisen varsan. Nämä edellämainitut olen suonut ja antanut hänelle jakamattomina nautittavaksi ja käytettäväksi hänen lastensa kanssa, ja pyydän kaikkia kunnon miehiä, jotka käyttäytyvät lain ja oikeuden mukaan, että he Jumalan ja minun onnettomien rukousteni takia auttaisivat häntä niin kuin oikein on, saadakseen palkkansa kaikkivaltiaalta Jumalalta, joka kaikki hyvät teot armollisesti palkitsee. Ja tämän kirjeen varmemmaksi vakuudeksi ja paremmaksi varjelukseksi painan sinettini tämän kirjeen selkäpuolelle, ja kirje on kirjoitettu Herran vuonna 1479 edellä mainitussa Inkoon pitäjässä; ja vielä varmemmaksi vakuudeksi ja todistukseksi otan rippi-isäni herra Ragvaldin, Mikko Grotten ja Olavi-leipurin todistajiksi, jos Jumala suvaitsee kutsua minut." (Suomen historian dokumentteja I. Otava, Helsinki 1968, kohta 101, s. 136-137).

Stubbet Inkoosta

 

 
Inkoo_3.jpg
Sinetti Inkoosta;
Kansalliarkiston pergamenttikokoelmasta vuodelta 1447

Länsi-uusimaalainen Inkoon pitäjä (ruots. Ingå) mainittiin nimeltään ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1335. Nimen arvellaan tullen siitä, että joku Inge sai joen nimettyä itsensä mukaan, Inge å, Ingen joki.

1400-luvulla löydetään Inkoosta eräs suku, joka myöhemmin käytti samanlaista lenkistä roikkuvaa metsästys-torvivaakunaa, kun naantalilainen Jägerhorn af Storby –suku. Tapio Vähäkangas arvelee, että suvuilla voisi olla yhteinen esi-isä, sillä Jägerhorn af Storbyn kantaisä oli eräs Jowan (Jöns) Filpunpoika, rälssimies joka mainittiin Maskussa 1405, samoihin aikoihin, kun Inkoossa mainittiin eräs Olof Filpunpoika.
Tämä Olof Filpunpoika osti Inkoossa 1400 1,5 veromarkan maat, jonka myyjä halusi takaisin 1409. Tutkintakäräjillä 1405 Olofilta peruutettiin (otettiin verolle) Inkoon Kullasta rälssimaata 3,5 veromarkan edestä.

Suvun ensimmäinen tunnettu jäsen Olof Andersinpoika (tai Andreaksenpoika) mainittiin Inkoon Bollstadissa 1447, joka myös on kylän ensimmäinen maininta asiakirjoissa. Olof oli ostanut 2,5 veromarkan edestä maata. Koska poikansa Jakobin maanomistusvahvistus osoittaa, että Olof oli perinnyt vain yhden veromarkan maat - ostomaansa lisäksi - Bollstadissa, lienee hän ollut kotoisin muualta. Kotikylä oli ehkä Inkoon Stubböle, josta jälkeläiset 1600-luvulla muodostivat Stubbe-nimensä.
Olofin puoliso oli nimeltään Karin (Kadrin) ja hänetkin mainitaan vain yhden kerran asiakirjoissa, käräjillä Inkoossa heinäkuussa 1453, kun hän haki oikeutta sitä vastaan, että häneltä oli yritetty riistää yksi mökki Inkoon Stubbölessä. Pari lahjoitti Inkoon kirkolle pienemmän Ramsjön saaren, jonka jälkeläiset saivat takaisin 1534. Olofilla ja Karinilla oli pojat Jakob Olofinpoika (Jeppe Olofinpoika) ja Olof Olofinpoika.

. https://www.adelsvapen.com/genealogi/Stubbe_nr_72


 

 
 

 

perjantai, 13. joulukuu 2024

Greorgius Henrici Isoherra

Georgius Henrici (K noin 1609)

Jöran Henriksson

Kangasalan kirkkoherra ainakin jo 1585; mainitaan Ylä-Satakunnan rovastikunnan maarovastina 1593 ja 1599.

Georgius Henrici on 11 isoisän isoisä suorassa polvessa äidinisän sukupuusta:

https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv

Allekirjoitti Uppsalan kokouksen päätöksen Turussa 19.6.1593 ("Georgius Henrici Cangasalensis"; Confessio Fidein vuoden 1693 painetussa suomennoksessa "Georgius Henrici Cangasalla. Pastor & Praepositus.") ja ("Georgius i Cangasalo", "Georgius Henrici") uskollisuudenvalan kuningas Sigismundille kruunausvaltiopäivillä Uppsalassa 23.2.1594. Allekirjoitti papiston kymmenysluettelot vuosina 1587–1608.

Pappissäädyn valtiopäivämies Linköpingissä 1600.

Georgius Henrici ("Her Jörann i Kangesala") määrättiin 9.12.1589 maksamaan 10 taalaria raha-apua sotaväen palkkaukseen.

Kansan mainitaan kutsuneen Georgius Henriciä nimellä "Isoherra".

K Kangasala todennäköisesti noin 1609.

P N.N.

Julkaistu 19.1.2011.

Väänänen, Kyösti: Georgius Henrici. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 11.12.2024). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118-
 

Chambers Rafael Sumelius (+) 1600-luvulla Kangasalan nimismiehen perhe Svarthafra loi varsin merkittävän aseman ylä-Satakunnassa, mutta se näyttää kuolleen sukupuuttoon seuraavan vuosisadan aikana. Kangasalan nimismies Hans Eskilssonilla (s. 1625) näyttää olleen jo nuorena varsin paljon omaisuutta, mutta hänen omistamistaan ​​kiinteistöistä yksikään ei näytä olleen isän perintöä. Muita tietoa hänen sukujuuristaan ​​ei myöskään ole tullut esiin. Vaikuttaa todennäköiseltä, että suvun perhetila Kangasalla, Hannulan ratsutila Tursolan kylässä, on päätynyt Hans Eskilssonin käsiin hänen vaimonsa kautta. Tuolloinen kangasalan pappi ja myöhempi kirkkoherra Henricus Georgii, joka vuosina 1613-1614 mainitaan tilan edellisenä omistajana [1], näyttää olleen Hans Eskilssonin vaimon veli. Samoihin aikoihin kun Hans Eskilsson otti Hannulan haltuunsa, Hannulaan liittyi myös Tapola ja muutama tila Tursolasta. Vuodesta 1607 Tapolaa hallitsi seurakuntapappi Georgius Henrici Isoherra, joka oli Henricus Georgiin isä, ja Tapolan viimeisenä omistajana ennen Hannulan fuusiota mainitaan »Hustru Anna, S. Her Jörans» vuonna 1613. [1] »Henrik» mainitaan vuonna 1606 ja »Hans Kåck» vuosina 1607-1611 Hannulan omistajina juuri ennen Henricus Georgiita. Nämä ihmiset voisivat olla Henricus Georgii ja Hans Eskilsson - Kangasalan historia II, s. 295, Hans Kockin on oletettu olevan Hans Eskilsson - mutta ilman lisätodisteita nämä tunnistukset vaikuttavat hyvin epävarmoilta. Mitään yhteyttä ei myöskään voida jäljittää edellä mainittujen henkilöiden ja Erik Mattssonin välillä, joka ennen heitä oli hallinnut Hannulaa vuodesta 1585 lähtien. Perheen erottuvan nimen valinnalle ei ole löytynyt perusteita.