Liuksialan 1500-luvulta periytyvä kartano sijaitsee pienien järvien, Kirkkojärven ja Ahulin sekä suuremman Roineen välissä olevalla laajalla viljelysalueella. Liuksialan kartanopihan ympärillä on laaja hyvin hoidettu puisto. Puiston itäpuolella olevan pikku-Liuksialan tilan huvilamainen päärakennus lienee vuosisadan vaihteen tienoilta. Merkittävä maisemallinen elementti on Liuksialan kartanoon johtava, viljelysaukeaa halkova, yli kilometrin pituinen koivukuja. Kartanon vanhalla paikalla olevan puisen päärakennuksen ulkoasu on vuodelta 1902. Rakennuksen alla sijaitsevan kivikellarin on arveltu olevan 1500-luvulta. Tilusten varrella on väentupa ja punatiilinen navetta 1890-luvulta Kulttuurimaiseman lisäksi Liuksialan kappeli. (teksti museoviraston sivuilta) https://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1951
Kangasalalaisena on melkein velvollisuus tarttua historialliseen uutiseen Kaarina Maununtyttären arkun avaamisesta, mielenkiinnolla odottelen, mitä uutta tietoa sieltä löytyy.
Tänään sain valmiiksi arikkelini ja tieto uudesta löydöstä tuli sopivasti uutisiin; Kaarina Maununtyttären arkusta löytyi hänen sormuksensa.
Liuksialan kartano sijaitsee hyvin lähellä omaa kotiani ja sen ohi tulee ajettua useasti.Lähes aina, kun näen kyltin kartanolle mietin sen uskomatonta historiaa ja aikaa jolloin Kaarina Maununtytär ja hänen tyttärensä Sigrid Vaasa asuivat kartanossa. Olen kerran jopa käynyt kartanossa vierailulla, vaikka rakennus ei ole enää sama se aivan huokuu mennyttä historiaansa.
Kaarina Maununtytär 1550-1612 .Hänen elämästään on kirjoitettu paljon erilaisia historiallisia artikkeleita ja kirjoja.. Sukututkimusta tehdessäni löysin yhteyden tuohon kartanoon. Henrik Tott ,Sigrid Vaasan puoliso osuu sukupuuhuni, hän on 2 serkku 13 sukupolven takaa, siten myös Sigridin ja Henrikin lapset ovat sukulaisia, serkkuja.
Minkälaista elämä on ollut Liuksialassa noihin aikoihin, siitä ole paljoa kirjoitettu, Löysin netin ihmellisestä maailmasta, Hilma Aakkulan kirjottaman artikkelin vuodelta 1913 aiheesta, joka kuvaa varsin totuudenmukaisesti silloista elämää: Lähteenä hänen artikkelinsa: https://kansanvalistusseura.fi/wp-content/uploads/2023/02/978-952-7533-25-3_Liuksialan.pdf
Voudinasuntona ja kunikaankartanona
Maaniviljelys oli jo v. 1569 Liuksialassa jokseenkin huomattavalla kannalla, koska siellä syksyllä kylvettiin 9 puntaa (=36 tynnyriä) rukiita ja v. 1570 keväällä 3 puntaa 1 panni (=12 2/5 triä) ohria ja 4 puntaa 2 pannia (=108 1/2 triä rukkita; 1 lästi 3 puntaa (=60 triä) herneitä ja papuja. Kauroja ei viljelty aina, kun niitä saatiin veroina. Heiniä saatin 278 kappakuormaa (=1,112 aamia). Humaloita saatiin 8 L, jopa näinä aikoina Liuksialassa viljeltiin nisuakin. Esim. v. 1557 kylvettiin 1/g pannia ja saatiin 2 pannia ja 1/g nelikkoa.
Kartanon kalastajat pyysivät lohia ja siikoja Muroleen koskesta, lahnoja ja "ruokakaloja " (ahvenia ja särkiä) Roineesta ja muista lähellä olevista sekä erämaan järvistä. Tyrvään talonpojat maksoivat jokatoisen kalan nuotanveto-oikeudesta pitäjälle kuuluvassa osassa. Kokemäenjokea ja 5 talonpoikaa, joille Tammerkosken kalastusoikeus oli annettu, suorittivat siitä kartanolle 1 L lohta kukin. V 1557 saatiin kartanon omilla nuotilla: lahnoja L, haukia 41/2 L, ruokakaloja 2 1/2 L, Tammerkoskesta lohia 1/2 tynnyriä, siikoja 7 triä suolahaukia 1 tri. Kevätkalastuksesta erämaissa kartanon omillla nuotilla: haukia 8 1/2 L, lahnoja 3 L ja ruokakaloja 7 L.
Liuksialan Kartanolla oli kaksi myllyäkin: toinen Muroleenkoskessa yhdellä kiviparilla käypä ratasmylly, joka tavallisesti vuokrattiin jollekin myllärille ja Sarsankoskessa jalkamylly, jossa talon, jossa talon omat tarpeet jauhettiin. Längelmävesi purki siihen aikaan vetensä Sarsankosken kautta Roineeseen. Tämä valtava koski sittemmin kuivui, kun Längelmävesi uursi v. 1604 uuden uran: Iharinkosken, joka yhdisti sen Pälkäneveteen. Paikkakunnalla sanotaan vieläkin. "Ilkeä Ihari saattoi Sarsan vaivaiseksi". Kaivannon kanava tuhosi vuorostaan kokonaan Iharinkosken, jonka väylä jo ennestään oli kaventunut.
Vaikka Liuksialan elinkeinot olivat silloisiin oloihin katsoen tuottavat, ei kartanonpito kuitenkaan kannattanut. Syynä siihen oli virkamiesten, palvelijain ja eläinten paljous, joka kartanossa voudinasuntona oli elätettävä. V:n 1571 palkkaluettelosta parhaiten näkyvät kartanon suuret menot.
Virkamiehiä oli 4: Vouti Lasse Eerikinpoika ja kirjuri Kaarlo Niilonpoika, kummallakin palkka 100 mk vaateraha 60 mk; alakirjuri Olavi Henrikinpoika, palkka 28 mk, ja alavouti Lasse, 24 mk, sekä kummankin vaateraha 12 mk.
"Hovimiehiä" oli kuitenkin 12: kunkin palkka oli 16 mk , vaateraha 12 mk. Ammattimiehiä : Pärttyli, Lasse, kokki ja Olavi tynnyrintekijä, kunkin palkka 16 mk, vaateraha 12 mk. Vielä Olavi oluenpanija, palkka 4 mk.
Varastohuoneen väkeä: Muori Briita, palkka 25 mk ,vaateraha 16 mk, Margareeta, palkka 6 mk, Kaarina palkka 4 mk ja Anna karjapiika, palkka 8 mk. Kalastajia Heikki ja Eerikki, kummankin palkka 3 mk.
Palkkoihin ja vaaterahoihin meni siis vuosittain 873 mk, ja se oli siihen aikaan suuri summa. Paitsi näitä oli Liuksialassa suuri joukko renkiä ja piikoja, härkäin, lehmäin ja lampaiden paimenia, leipureita ja 1 mylläri varsinaisena palvelusväkenä. He saivat talosta ruuan ja palkaksi vaatteita, kenkiä, lamppannahkoja ym parseleita. sen lisäksi kartanolla oli niinkuin pienellä hovilla ainakin, omat kirjeenkantajansa, turkkurinsa, suutarinsa, seppänsä, nahanparkitsijat ja mitä muita käsityläisiä tarvittiin, joiden palkat v. 1571 nousivat 1070 markkaan ja 6 äyriin 18 penniinkin.
Tämän lisäksi vielä hevosenopettajia, sotilaita ( sekä ratsu- että jalkaväkeä), sotavankeja; esim. v 1571 siellä elätettiin 16.sta lybekkiläistä 26 viikkoa. Tästä voi helposti käsittää, ettei kartanonpito kannattanut, kun sen piti elättää sellainen joukko ihmisiä ja eläimiä.
Liuksialan kuninkaankartanossa syötiin kahdessa pöydässä ylemmässä ja alemmassa, joita ruotsiksi sanottiin "svennebordet" ja "spisebordet". Edellisessä söivät virkamiehet voudista alkaen, hovimiehet, ratsumiehet, pyssymiehet, käsityöläiset, hevostenopettajat, vangit, tallirengit, joita tavallisesti oli 13, ja satunnaiset vieraat, keskimäärin 70 henkeä. Jonkin käsityksen tuonlaisen hovimaisen kartanon irtaimistosta antaa eläimien määrä 1570 omaisuusluettelon mukaan:
Härkiä, joita käytettiin vetojuhtina 38, sonnia 4, lehmiä 54, hiehoja 56, mullikoita 73, pässejä 48, lampaita 104, sikoja 73 ja hanhia 12. Heosia oli 28, joista tammoja 2, 1-3 vuoden vanhoja varsoja, vanhoja tammoja 8, nuoria tammoja 9, maitovarsoja 3. Tämän lisäksi elätettiin suuri joukko kuninkaan hevosia.
Sama omaisuuslettelo sisältää vielä viljaa, ruoka -ja juomatarpeita, lihaa ja läskiä, suolattua ja kuivattua kalaa, vuotia ja nahkoja, talouskaluja, myllykaluja, puuastioita, pajakaluja, kalastustarpeita, makuupatjoja, päätyynyjä, penkkityynyjä, päänalusia, ryijyjä, venäläisiä peitteitä, vaippoja, lakanoita, kattokangasta, sängynuutimia, kankaanpalasia, pöytäliinoja, käsiliinoja, patjoja kattiloita. Luettoelo on tehty tarkoin, yksityiskohtaisesti, ja osoittaa sitä korkealle kehittynyttä taloudenjärjestystä, mikä Kustaa Vaasan aikana pääsi käytäntöön kuninkaankartanoissa. Ei edes rikkinäisiä patjoja saanut jättää pois. Maanviljelyskalusto näyttää luettelosta päättäen olleen perin puutteellinen. Yksinkertaisia sahoja luetellaan 21, äkeitä 1, lapioita 8, viikatteita 12, sirppejä 10, mutta eipä juuri muuta.
On säilynyt myös luettelo, mitä Liuksialassa siihen aikaa kulutettiin uodessa sekä ruoka- ja juoma- että muita tavaroita. Helppo arvata, että pötyä piti olla pöydässä sellaiselle väelle, mikä talossa asui ja majaili. Tämä ajan hevos- ja karjanhoidon kuvauksesksi olkoon mainittuna, että kauroja kulutettiin, hevosille 465 pannia 2 1/2 kappaa, lehmille annettiin suurukseksi kauramaltaita 6 puntaa 3 pannia 3 kappaa, vasikoille ruisjauhoja 47 1/2 pannia ja kaurajauhoja 6 pannia, 21 lihotussioille ruisjauhoja 23 pannia 15 1/3 kappaa sekä papuja ja herneitä 41 pannia 15 kappaa. Hanhille, sioille ja porsaille syötettiin myös kauroja ja kaurajauhoja sekä ohria hyvät määrät. Ei siis elukkain hoitokaan aivan alkukantainen ollut.
Kaarina Maununtytär Liuksialassa
Kun ei Liuksiala suunnattomien menojensa vuoksi kannattanut, Juhana III lähetti 19 maaliskuuta 1576 kartanon silloiselle voudille kirjelmän, jossa käski hänen vuokraamaan sen varakkaille talonpojille. Tätä aikomustaan ei kuningas kuitenkaan toteuttanut, vaan 20 maaliskuuta lahjoitti sen irtaimistoineen luultavasti omaatuntoaan rauhoittaakseen muutamia viikkoja sitten kuolleen, todennäköisesti surmatun Eerik XIV:n leskelle, Kaarina Maununtyttärelle.
Liuksialan kartanon kanssa Kaarina sai 26 taloa veroineen. Niitä oli Kangasalan Outcpohjankylässä 3, Ohtolassa 4, Leivinkylässä 5, Pirkkalan pitäjän Hypparinkylässä 5, Toikkolassa 4, Luukkaalassa 4, Alaistenkylässä 1. On säilynyt erityinen luettelo Kaarina Maununtyttären saamasta Liuksialan irtaimistosta ja vertaamalla sitä edellä mainittuun talon omaisuusluetteloon haivaitsemme suurimman osan irtaimistoa joutuneen kartanon uudelle omistajalle. Lahjoituksen arvoa lisäsivät suuresti lasi-ikkunat, jotka siihen aikaan olivat sangen kalliita. Lukuisat olivat Liuksialan huoneet silloin, koska ikkunoitakin oli 47.
Vouti Hordeel sai myöskin jonkun osan irtaimistosta ja loput (vaatteita ja kankaita) siirrettiin Turun linnaan sotaväen käytettäväksi.
Kesäkuun alussa v. 1577 läksi Kaarina Maununtytär lukuisan seurueen kera Turusta Kangasalle. Mukaan tuli 7 naista, nähtävästi sekä seuranpitoa varten että apulaisiksi, ja 13 miestä, joissa kuninkaan määräämä avustaja Liuksialan olojen järjestämisessä sekä 3 pappia ja 4 messuteiniä. Tavaroita saattamassa oli 4-miehinen suojelusväki Poriin saakka, jonka kautta matka kulki.
Kaarina-rouva ei kauan ollut tyytyväinen lahjoitukseensa, vaan valitti pian kirjeessä kuninkaalle, ettei 26 talonpoikaa voinut päivätöillään eikä muutenkaan pitää Liuksialaa kunnossa. Kuningas lupasi sentähden 29 elok. 1577 päivätyssä kirjeessään lisäksi 4 taloa (Suoraman kylän), niin että Kaarina sai nauttia erot ja päivätyöt 30 talosta. Sitäpaitsi lupasi kuningas Turun linnan päällikön Bertil Ericssonin mukana lähettää Liuksialaa 14 luodin painoisen hopeakannun ja vielä vastaisuudessakin sopivassa tilaisuudessa muita hopeakaluja. Samassa kuningas lahjoitti teurastettavaksi seuraavan talven varaksi 10 härkää ja muuten alkuunpääsemisen avuksi 5 paria vetohärkiä ja 8 puntaa viljaa. Näillä lahjoituksilla tahtoi kuningas hyvittää Kaarina Maununtytärtä, joka oli kirjeellisesti pyytänyt saada poikansa luokseen. Mutta kuningas oli lähettänyt nuorukaisen ulkomaille, ettei häntä olisi käytetty välikappaleena kuninkaallisen perheen tuhoamiseen.
Lahjoituskirjeessä oli Liuksiala taloineen luvattu Kaarinalle vain "toistaiseksi", jonka tähden hän jo seuraavana vuonna pyysi kartanoa elinajakseen. Samassa kirjeessä hän anoi myöskin lisää päivätöitä ja vuotuista kalaveroa. Kuningas ei kuitenkaan vielä 1 heinäk. 1578 päivätyssä kirjeessään suostunut edelliseen pyyntöön, vaan vaati Kaarinalta Liuksialasta sitä veroa, "minkä velivainajansa Eerikki kuningas on antanut määrätä, ennen kuin joutui pois hallituksesta". Lupasi sentään lahjoittaa Kaarinan lapsille joitain maatiloja ja kartanoita perinnöksi, "että heillä on syytä meitä kiittää".
Toisessa kirjeessä kuningas samalla kertaa lupasi Liuksialaan toistaiseksi 3 triä lohta ja 3 triä siikaa Porista, sekä 100 päivätyötä Kangasalta vuosittain . Liuksialan lahjoituksessa Kaarina Maununtytär ei näet ollut saanut Muroleenkosken kalastusoikeutta eikä samassa koskessa olevaa myllyäkään. Tyrvään talonpoikain kalavero ja Tammerkosken kalastusoikeus jäivät myöskin kruunulle, siksi Kaarina-rouva oli pyytänyt lisäkalveroa itselleen.
Vasta 17 kesäk. 1581 kuningas avoimessa kirjeessä vakuutti Kaarina Maununtyttärelle Liuksialan ja kaikki muut hänelle antamansa lahjoitukset elinajaksi, minkä hän 1583 vielä toistamiseen vahvisti kirjelmällä.
Yhä uudelleen muisti Juhana III veljensä leskeä lahjoituksillaan. Niinpä 22 lokak. 1582 hän lahjoitti Kaarinalle 11 taloa: Haapaniemen kylästä 4, Suomelasta 1, sekä Pirkkalan pitäjästä 1 (Koiviston talo). Ja 23 kesäk. 1590 antoi hän määräyksen, että Turun linnasta oli Kaarinalle annettava 10 tynnyriä suolattuja turskia ja silakoita vuosittain.
Myöskin Kaarinan tyttären etuja kuningas valvoi antamalla 21 heinäk. 1587 Sigrid Vaasalle rintaperillisen oikeudet Liuksialan kartanoon ja sen ympärillä oleien 23 kylän talojen veroihin ja muihin etuihin. Samaan kirjeeseen on liitetty lahjoitettujen kylien nimet taloinee, joiden luku oli 69, verojen suuruus. Seuraavassa luettelen ne, samalla osoittaakseni paikkakunnan viljelysoloja.
Kangasalan pitäjässä:
Riunkylä.......................Vero > koukkuja 13 äyriä manttalia..................4
Padustaival " " 3 äyriä " 1
Haapaniemi " " 10 1/2 äyriä " 3
Outopohja " " 4 1/2 äyriä " 2
Vihtinen " " 1 1/2 " 1
Ohtola " " 8 1/2 " 4
Suomela " " 4 1/2 " 2
Leipi " " 14 " 5
Tiihalan neljäskunnassa:
Kerppolankylä Vero Koukkuja 6 äyriä Manttalia 2
Suomatkankylä " " 8 " " 2
Vänninsalo " " 9 " " 3
Monikkala " " 6 " " 1
Raikku " " 16 " " 4
Vehoniemi " " 20 1/2 " " 6
Apajapohja " " 13 " " 4
Hykönsalo " " 7 " " 3
Tarkeila " " 8 " " 3
Pirkkalan pitäjässä:
Hypperilankylä Vero Koukkuja 13 Äyriä Manttalia 4
Toikkola " " 11 1/2 " " 4
Koivisto " " 4 1/2 " " 1
Luukkala " " 8 " " 4
Suorama " " 11 " " 4
Alaistenkylä " " 6 " " 2
Kun Juhana III:n kuoltua Kaarle IX nousi valtaistuimelle, anoi Kaarina Maununtytär vielä kerran kuninkaallista vahvistusta Liuksialan omistamiseen. V. 1601 kuningas antoikin avoimella kirjeellä vahvistuksen "suosiosta ja armosta ja Kaarina-rouvan nöyrän ja alamaisen rukouksen johdosta". Vahvistus koski kaikkia niitä etuja, mitä edellinen kuningas oli "rakkaalle Liuksialan Kaarina-rouvalle" suonut, " minkä nimellisiä olivatkaan ja missä maakunnassa, voutikunnassa, kihlakunnassa ja pitäjässä voivat olla, mitään erottamatta".
Kaarina hallitsi pientä hoviansa Liuksialaa kuolemaansa asti. Hänen vaiherikas elämänsä päättyi siellä 13 syyk. 1612. Hän oli silloin 63-vuotias. Paljon oli onnetar luvannut tällä köyhälle, kauniille korpraalin tyttärelle, mutta vielä enemmän kohtalo riisti häneltä: puolison, pojan), isänmaan, kruunun. Suomi sai suoda kodin yksinäiselle hyljätylle naiselle, ja suurimman osan ikäänsä 35 vuotta hän eli vieraskielisen kansan keskuudessa, mutta tämän kansan rakastamana ja siunaamana. Suomessa sai Kaarina Maununtytär viimeisen leposijankin: hänen ruumiinsa haudattiin Turun tuomiokirkkoon Tottien hautakuoriin, josta hänet myöhemmin siirrettiin Hornien (Kankaisten) hautakuorista erotettuun ja varta vasten aistikkaasti laitettuun ja koristeltuun osastoon. Siellä lepää yksinkertaisessa mustassa marmoriarkussaan Kaarina-kuningatar, ainoa kruunattu henkilö, jolle Suomi on saanut suoda viimeisen leposija. Hautakuorin ikkunat koristi taiteija Schwetzkoff kauniilla lasimaalauksilla ja ne esittävät kuvaannollisesti Kaarinan eroa Ruotsista ja tuloa Suomeen.
Todisteena siitä, että Kaarina Maununtytär oli hyvä ja lempeä emäntä lukuisille alustalaisilleen, on jättämänsä kaunis muisto, joka vielä vuosisatojenkin jälkeen on säilynyt paikkakunnalla. Ettei se ole vain viimeisten sukupolvien mielikuvituksessa syntynyt, osoittaa parhaiten "nuijamiesten käytös, kun he kulkivat Kangasalan läpi 1596-lopulla. Nimenomaan he olivat päättäneet säästää Liuksialan, mutta lähellä olevan Vääksyn pahasti ryöväsivät. Taisipa siinä mellakassa sen emäntä, Juhana-kuninkaan entinen rakastajatar Kaarin Hannuntytär, menettää henkensäkin.
Sattumako, vaiko Juhana III:n päähänpisto lähetti nämä rouvat , joilla muinoin oli ollut niin läheinen ja vaikuttava suhde kuninkaallisiin veljeksiin, tänne Suomen sisämaahan toistensa naapureiksi.
Juhana III:lla oli Kaarina Hannuntyttären, Vääksyn rouvan kanssa 3 lasta, ja oli hän runsailla lahjoituksilla muistanut heidän äitiään. Kaarina oli saanut Vääksyn kartanon, Tiiholan kylän (17 taloa) Kangasalla ja Penttilän pirkkalasta. Vääksyllä oli 2 lampuotiakin: Joutsiniemi ja sammalisto Kangasalla.
Tarina kertoo Liuksialan ja Vääksyn rouvien toisinaan kiistelleenkin, milloin Roineen saarista milloin mistäkin, ja kiista oli niin tuimaa, että siihen ottivat osaa kartanoiden tontutkin. Vääksyn tonttu taisteli jauhoilla, joita heillä oli monien myllyjen tähden paljon, ja sokaisi niillä Liuksialan tontun silmät. Tämä käytti aseinaa halkoja, joita heillä oli runsaasti. Toisinaan naapurukset elivät tietysti hyvässäkin sovussa.
Kaarina Maununtyttären ajoilta Liuksialan kartanoon ei ole jäänyt mitään pysyvää muistomerkkiä. On väitetty kartanon rakennustenkin silloin olleen vallan toisessa paikassa kuin nyt. Mutta se väite näyttää olevan väärä, sillä maanmittaushallituksesta saatu kartan jäljennös vuodelta 1696 osoittaa päinvastoin kartanon olleen nykyisellä paikallansa, lähellä Roineen rantaa. Kaarina Maununtyttären kuolemasta oli kulunut vasta 84 vuotta siihen asti, kun kartta laadittiin, ja tuskimpa hänen aikaisensa 28 huoneen päärakennus olisi siksi ennättänyt kokonaan hävitä, vaikka oliskin puusta rakennettu. Kertoopa Gadd "Satacunda" nimisessä julkaisussaan vielä 1751 mainitusta rakennuksesta silloin vielä olleen jäännöksiä jäljellä.
Paljon tarinoita on Liuksialasta näiltä ajoilta. Niinpä mainitaan Kaarinan rakennuttaman päärakennuksen hirretkin tuodun Rautalammilta asti, ja rakennuksen alla olevaan kellariin Kaarina-rouvan muurauttaneen erään Eerikin XIV:n tyttären, jonka nimeä ei kuitenkaan mainita. Historia ei kuitenkaan tunne muita Eerik XIV:n tyttäriä kuin Sigridin. Joku naissukulainen, ehkä veljentytär, kyllä oleskeli hänen luonaan Liuksialassa.
Kangasalan kirkkokin oli niinä aikoina Liuksialan mailla, lähellä nykyistä kartanoa, niillä tienoin, missä kartanon tuulimylly on. Kun tätä rakennettiin löydettiin maasta ihmisen luita ja pääkallojasekä kalkkiruukin murusia. Ruotsalaiset tutkijat Retzius ja Lovén toimittavat kaivaustöitä myöskin samalla paikalla ja silloinkin tuli esiin ihmisen luita. Vaikka Liuksialan kirkosta ei olekaan mitään varmoja tietoja, todistaa tämä ainakin hautausmaan olleen niillä tienoin, ja joskaan ei pitäjän kirkkoa siinä ollutkaan niin kuitenkin Kaarinan hovikappeli hautausmaineen. Toihan hän tullessaan Liuksialaan muutamia pappeja ja messuteiniäkin pientä hoviaan varten. Kirkko oli tietysti puusta ja hävisi ajan kuluessa kokonaan. Kansa kutsuu vieläkin myllyn lähellä olevaa niittyä kirkkoniityksi ja erästä Roineen saarta "Papinsaareksi".
Muistipa Kaarina-kuningatar Kangasalan kirkkoakin lahjoituksillaan. Vanhan messukirjan muistiinpanon mukaan sille kullatun kalkin, hopeakannun ja 3 kallista messukasukkaa.
1660-luvun alkupuolella alettiin rakentamaan nykyistä Kangasalan kirkkoa, ja sen valmistuttua jäi Liuksialan kirkko käyttämättä. Luultavasti se pian kokonaan hävitettiin, kun oli keskellä kartanon peltoa. Olivatpa omistajat aikoinaan valittaneetkin kirkkoväen sotkevan peltoja. Liuksialassa säilytetään vielä isoa rautaista avainta, jonka taru kertoo olleen entisen kirkon avaimen. Nykyisessä kirkossa on vielä joitakin keskiaikaisia kömpelösti tehtyjä puisia veistokuvia, jotka lienevät vanhan kirkon peruja. Taru kertoo noiden veistoskuvian muka saaneen määrätä nykyisen kirkon paikankin. Osa veistoskuvista on lahjoitettu kansallismuseoon, osa on mädäntynyt kirkon kosteassa kellarissa. (Oma huomautus! artikkeli on kirjoitettu 1913 , joten osa muinaisista tavaroista on museossa sekä uudessa kappelissa; Liuksialaan valmistui uusi kappeli 1930, sen suunnitteli arkkitehti Joosef Stenbeck ja kappelissa sijaitsee muinasiesineitä mm vaivaisukko, kuusihaarainen kynttilänjalka,Liuksialan penkki vanhan penkkijärjestyksen ajoilta, sekä Vääksyn rouvan Anna Boijen kirkonpenkin ovi.Itse vaivaisukko on löytynty läheisestä pellosta.)
Vaivaisukon syntyperää, tekijää ja valmistusvuotta ei tiedetä. Ukko on pienikokoinen ja kuten useimmilla vaivaisukoilla Suomessa, on Kangasalan ukolla selkeä ulkoinen vamma. Vasemmalla puolen on puujalka. Rinnan kohdalle on naulattu taulu, jossa lukee "Joka köyhää armahtaa, Se lainaa Herralle." Taulun alla on kapea aukko, johon on voinut laittaa rahaa.
Kansalla on ollut luulo, että Liuksialaan on kätketty aarteita ja se johtuu varmaankin siitä loistavasta elämästä jota siellä kuningattaren aikoihin vietettiin. Yksinkertaisissa maalaisoloissa se tietysti herätti suurta ihmettelyä.
Kaarina Maununtyttären kuoltua peri Liuksialan kartanon kaikkinen taloineen hänen 46-vuotias tyttärensä Sigrid. Nuoruutensa ajan hän luultavasti oleskellut äitinsä kanssa Liuksialassa. Hän oli joutunut naimisiin Henrik Klausson Tottin, Sjunbyn Watzalan, Gerknäsin ja Niemen herran kanssa.
Jo Juhana III oli niinkuin edellä kerrottu vakuuttanut neiti Sigridille rintaperillisen oikeudella Liuksialan kartanon monine taloineen. Sigsmundon kuninkaaksi tultua kääntyi Sigrid Eerikintytär hänen puoleensa alamaisella anomuksella saada vahvistus edellämainittuihin oikeuksiinsa, minkä kuningas 1594 myönsi. Lahjoitus sisälsi Liuksialan kartanon etuinensa ja 75 sen ympärillä olevaa erotaloa Kangasalan ja Pirkkalan pitäjissä. Samassa anomuskirjeessä oli Sigrid valittanut kuninkaalle, ettei hän saanut Juhana -kuninkaan lupaamaa 6000 talarin morsiuslahjaa täydellisesti ja että suurella vääryydellä ja väkivallalla häneltä oli anastettu muutamia saaria, myllypaikkoja ja Liuksialan kartanoon kuuluvien tilojen takamaita. Tähänkin vastasi Sigismundo ystävällisesti ja lupasi ottaa hänet "turviinsa, suojaansa ja vastuuseensa".
Naimisissa olessaan Henrik Tottin kanssa ei Sigrid-rouva asustanut varsinaisesti Liuksialassa, vaan miehensä omistamassa Gerknäsin kartanossa. Vasta leskeksi tultuaan muutti hän Liuksialaan ja asui sielää kuolemaansa asti.
Sigrid-rouva näyttää olleen ponteva ja itsekäs nainen, joka koetti valvoa etujaan aina välittämättä edes oikeudesta. Niinpä hän joutui kovaan riitaan virkamiesten palkanmaksuista. Hän ei tahtonut suorittaa edes lainlukijan palkkaa vaikka häneltä sitä vaadittiin, vaan koetti todistaa seuraavat "vapaanpeninkulman" sisällä olevat kylät Haapaniemen, Kurun, Ohtolan,Vihtisen,Hyppärilän,Toikkolan,Kaltilan, Leivin, Koiviston, Luukkaalan, Suomelan, Suoraman, Tompilan ja Alasen muka vanhoista ajoista asti Liuksialaan kuuluneiksi, ettei niillä koskaan olisi erikoisia rajoja ollutkaan ja että niillä kartanon kanssa olivat yhteiset metsä-ja niitty-ja takamaat sekä yhteiset kalavedet, ainoastaan pellot olivat aidoilla erotetut. Silla perusteella ne muka olivat Liuksialan tavoin veroista vapaata rälssiä. Koska selkkauksia palkanmaksuista oli syntynyt, saapui korkeita vieramiehiä tutkimaan rajaseikkoja. Silloin todistivat 25.lokakuuta 1619 miehet, muutamat 80-vuotiaat eräs Tavelasta, toinen Tomppilasta, että edellämainittujen kylien ja Liuksialan kartanon välillä ei koskaan ollut varsinaisia rajoja ollutkaan, eikä tutkijalautakuntakaan rajoja sanonut löytäneensä, vaan että kaikki olivat Liuksialan yhteisen raja-aidan sisällä. Liuksialan raja idässä ulottui silloin Ruohautamäkeen, etelässä Ristikiveen, lännessä Solkianmäkeen ja pohjoisessa Pitkäänlahteen. Pitäjän papit ja muut virkamiehet todistivat samaa.
Täten julistettiin edellämainittujen kylien talonpoikaistilat kokonaan Liuksialaan kuuluviksi, joten ne menettivät erikoisen verotaloasemansa ja omistajat siten tulivat. Liuksialan lampuodeiksi.
Henrik Tott joutui kuningas Kaarle IX epäsuosioon , samoin puolisonsa Sigrid- rouvakin. Kaarle IX:n puolisolle tämä oli kirjeessä valittanut kärsineensä suurta vääryyttä kuninkaan puolelta isänsä perintöön ja Juhana-kuninkaan lahjoituskirjelmään nähden. Tähän vastasi kuningas Suomen käskynhaltijan kautta kovin tytöysti ja ankarasti kutsuen Sigrid Tottia veljensä äpärälapseksi, siten kieltäen hänen perintöoikeutensa. Henrik Tott kuoli 1604 ja 1609 leski meni uusiin naimisiin hovikarsalkka Niilo Niilonpojan kanssa Natt ovh Dag sukua. Tämä puoliso kuoli 1613 ja sen jälkeen asui Sigrid Liuksialassa kuolemaansa asti, joka tapahtui 1633. Hänetkin on haudattu Turun tuomiokirkkoon Tottien hautakuoriin.
Sigridin Vaasan kuoltua peri Liuksialan hänen poikansa Aake Tott, synt. Gerknäsissä 1598. Lapsena hän lienee ainakin ajoittain oleskellut siellä isöäitinsä luona, myöhemmän ikänsä hän vietti opintiellä ja jo 15-vuotiaana sotaretkillä Kustaa II Aadolfin etevänä sotapäällikkönä (Lumiaura), eikä liene ainakaan pidempiä aikoja asunut tässä kartanossa. Hän kuoli 1640 ja haudattiin Turun tuomikirkkoon, johon hänen lankonsa Pietari Brahe myöhemmin perusti Tottien komean hautakuorin.
Aake Tottilta meni Liuksiala perintönä pojallensa Klaus Tottille, jolle Kristiina-kuningatar antoi Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevan Kaarleborgin kreivikunnan läänitykseksi. Ylen loisteliaan ja tuhlaavaisen elämänsä takia rahapulaan joutuneena Klaus Tott myi 8 Liuksialaan kuuluvaa taloa Kustaa Sooopille ja auttaalkseen suosikkiansa Kristiina-kuningarta osti 1654 kreivi Tottilta koko Liuksialan säterikartanon. Jo samana vuonna kuningatar lahjoitti sen Kristoffer Kaarle Schlippenbachill, josta sittemmin tehtiin kreivi ja valtaneuvos.Vaihtokaupassa Liuksiala joutui vielä kreivi Tottille. Ei hän nytkään kauan pysynyt kartanon herrana vaan myi sen 1661 amiraali vapaaherra Lorens Creutzille, joka palveli monessa toimissa mm Turun ja Porin läänin maaherrana ja sai surullisen lopun Tanskan sodassa, häent mainitaan olleen "itsepintainen kuin suomalaiset tavallisesti".
Creutzin aikana Kangasalan uusi kirkko valmistui ja hänen puoiisonsa Else Duvallin kanssa v. 1661lahjoittanut kirkolle hopeisen öylättiastian. Liuksialan maalla sijainneesta kirkosta siirrettiin uuteen kirkkoon mesinkinen kynttiläkruunu ja Vääksyn herra Kustaa Illen lahjoittama saarnatuoli.
Lorens Creutzin perijän ja seuraajan ratsumestari sittemmin kenraali Kaarle Kustaa Creutz aikan oli jo vireillä kysymys Liuksialan palauttamisesta valtiolle, mutta 1. peruutuskomitea teki sellaisen päätöksen, että Liuksialan omistaja saa hallita seuraavat Liuksialan kartanon rajojen sisällä, huvässä kunnossa olevat kylät taloineen, kunnes saa takaisin Claus Tottin perillisiltä sen summan joka siitä on maksettu, jolloin myös valtio saa omansa takaisin.(Oma huomautus Myös Creutzit ovat serkkuja sukupuussani)
Leipi 4 taloa, Hyppärilä 4 taloa, Toikkola 3 taloa, Kaldila 1 talo, Koivisto 1, talo, Tompila 1 talo, Luukkala 4 taloa, Suomela 2 taloa, Suorama 4 taloa, Alaistenkylä 1 talo, Outopohja 3 taloa, Haapaniemi 3 taloa, Kuru 4 taloa, Vihtinen 1 talo, Ohtola 4 taloa. Puolet Aake Tottin omistamista taloista oli nyt siis palautettu valtiolle.
Kaarle Kustaa Creutz, joka vietti useita vuosia sotavankina Venäjällä pyhittäen elämänsä osaveljiensä sielunhoitoon ja kuoli 1728, oli luovuttanut Liuksialan, Turun ja Porin maaherralle Lorens Creutz nuoremmalle, joka oli aikoinaan Suomen rikkain tilanomistaja. Hänen aikanaan päätti Kuninkaallinen reduktiokomitea palauttaa Liuksialan valtiolle vuodesta 1687.alkaen. Liuksiala jaettiin nyt kahteen rakuunan rustholliin ja sen määre kaikkine tiloineen ja alusmaineen vuoden 1681 ja sitä seuraavien vuosien tulojen kanssa valtiolle. Tuomarin käskettiin asianomaisille ilmoittamaan, että heidän oli luovuttava tiloistaan ja täytettävä velvollisuutensa, mitä pikimmin, sen parempi. Kuninkaallinen neuvos vapaaherra Kustaa Soop oli ostanut Liuksialasta 8 taloa, mutta reduktiolaki kohtasi niitäkin ja hänenkin oli luovuttava tiloistaan.
Liuksiala Mellinin suvulla
Huolimatta mainitusta peruutuspäätöksestä pitivät Creutzit Liuksialaa vuoden 1687 jälkeenkin ja kuninkaallinen kamarikollegio kumosikin sittemmin peruutuksen.Maaherran kirjeessä 30 heinäk.1689 määrättiin Liuksiala eversti, vapaaherra Kustaa Aadolf Mellinin asunnoksi. Hän oli nainut valtaneuvos Lorens Creutz vanh. tyttären, siis edellisen omistajan sisaren, Margareetan. Vapaaherra Mellin kuoli v.1708. Kangasalan kirkonkirjojen mukaan, jotka samana vuonna oli Liuksialan omistajina sittemmin edellisen poika, kapteeni Kustaa Yrjö Mellin, kuollut 1752. Hän oli naimisissa Charlotta Juliana Klickin kanssa, joka kuoli Kuljun kartanossa Karkussa v. 1811. Liuksiala oli jo silloin joutunut pois heidän suvultaan.
Mellinien ajoilta esitetty Liuksialan kartta vuodelta 1696, jolloin lahjoitustilat siitä jo oli eroitettu ja palautettu valtiolle. Muuta erikoista mainintaa heidän ajoiltaan ei olekaan.
Meurmannien aika
Mellinien vapaaherroinhin päättyivät Liuksialan ylhäiset aatelisisännät ja kartano joutui heiltä virkamiessuvuille. Ensin sen omisti sen kruununvouti August Andersin, sitten maanmittaustirehtööri Kustaa Jaakko Jack , jonka perilliset taas myivät kartanon Carl Otto Meurmanille.
Meurmanit ovat olleet vaikuttamassa suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Liuksialan kartanon ensimmäinen omistajaisäntä oli Suomen sodan veteraani, kapteeni Carl Otto Meurman (1788-1845). Häneltä kuningas Kustaa Vaasan vuonna 1556 perustama kuninkaankartano siirtyi Carl Oton pojalle, kuuluisaksi tulleelle Agathon Meurmanille (1826-1909).
Tänään maatilasta muodostettua maatalousyhtymää hallitsee jo viidennen polven edustajat, veljekset Markku ja Mikko Meurman. ( Myös Meurmanit ovat serkkuja isäni sukupuun kautta)
