Oma maa osa II. painovuosi 1908.Kirj. Jaakko Gummerus, lähteinä:O.A Forström "Suomen keskiajan historia". ,Elias Bergroth, "Suomen Kirkko" Otteita tekstistä "Suomen keskiaikaiset piispat".
Suomen keskiaikaiset piispat
Suomen ensimmäisten keskiaikaisten piispojen vaikutus kuuluu etupäässä käännytyshistoriaan; varsinkin piispa Henrikin lähimmät seuraajat olivat pikemmin lähetysjohtajia kuinjärjestetyn kirkollisen hallinon johtomiehiä. Mutta rinnan kristinuskon kanssa kävi kumminkin kirkollisen elämän järjestäminen noihin lujiin, perinnäisiin muotoihin, joihin luomisessa katolinen kirkko oli osoittanut perineensä vanhan Rooman hallitsijalahjat.
Tämä järjestäminen tapahtui Suomessa aikana, jolloin Ruotsin kirkossa vallalle pääsemässä voimakas pappisvaltainen virtaus. Aikaisemmin oli Ruotsin kirkko ollut luonteeltaan varsin kansanomainen ja kansanvaltainen; papisto, joka eli avioliitossa, oli katsantokannaltaan kansaa lähellä, samojen lakien ja oikeusistuinten alainenkuin muukin rahvas; talonpojilla oli sananvaltaa pappien ja piispojen vaalissa, kirkollisten lakien säätämisessä jne. Mutta 1200-luvun keskivaiheilta alkoivat paavit tehdä työtä niiden kirkollisten ihanteitten toteuttamiseksi Ruotsissakin, jotka jo aikoja ennen olivat muissa Euroopan maissa vallalle päässeet. Papit velvoitettiin naimattomuuteen; piispojenpiti tutustua paavilliseen lainsäädäntöön, ns. kanoniseen oikeuteen, ja seurata välittämättä kotimaisita laeista; kirkon miehille vaadittiin vapautusta maallisesta tuomiovallasta ja kirkon omaisuudelle verovapautta. Piispanvaali oli annettava tuomiokapitulin huostaan, joka toimitti sen yksinomaan kirkollisten näkökohtien mukaan jne. Kaikki nämä vaatimukset, joiden perillevieminen joissain määrin onnistui - vaikkei läheskään täydellisesti - olivat omiaan tekemään kirkon valtioksi valtiossa ja kasvattamaan sen edustajissa voimakasta luokkatietoisuutta, korkeaa käsitystä oikeuksistaan, mutta myöskin tehtävistään.
Tuomas piispa oli jo koko luonteeltaan tuollaisen hierarkisen katsantotavan edustaja. Mutta hierarkisen kehityksen varsinaisena alkuna Suomessa voi pitää tuomiokapitulin järjestämistä piispanistuimen yhteyteen piispa Kettilin aikana 1276. Tosin ei kapituliin voitu muiden maiden esimerkkiä seuraten esimerkkiä seuraten perustaa itsenäisiä "tuomioherran" eli "kaniikin" virkoja, vaan saatiin tyytyä siihen, että lähipitäjäin kirkkoherrat oman virkansa ohella toimivat tuomiokapitulin jäseninä. Suomalaissyntyisen Maunu I:n piispuusaikana (1291-1309) edistyi kirkollinen järjestys aimo askeleen. Karjalan valloituksen ja Pohjanmaan asutuksen kautta oli Suomen hiippakunta saavuttanut keskiaikasen laajuutensa ja Turun Unikankareeella kauan rakenteilla ollut tuomiokirkko valmistui ja vihittiin. Mutta kaksi ruotsalaissyntyistä miestä piispat Benedikt eli Pentti (1321-1338) ja Hemming (1338- 1366) varsinkin olivat tuon nousevan hierarkian meikäläiset pääedustajat.
Piispa Pentin pääharrastuksena oli kirkon taloudellisen aseman vakaannuttaminen. Hänen aikanaan tehtiin kirkon taloudellisen aseman vakaannuttaminen. Hänen aikanaa tehtiin tarkat soimukset kymmenyksien suorittavasta melkein yli koko Suomen. Kirkon omaisuutta ja oikeuksia hän tarmokkaasti puolusti: Hauhon pitäjän miehet hän pakotti suorittamaan rästinä olevat piispankymmenykset lakkauttamalla jumalanpalveluksen ja muut toimitukset heidän pitäjässään, ja Turun porvarit hän saattoi suuriin sakkoihin kirkollisen omaisuuden anastamisesta. Ahvenanmaan asukkaille hän virka-arvonsa tunnossa kirjoitti " Maallikoiden täytyy kirkollisissa asioissa totella eikä heille ole annettu mitään käskemisen valtaa." Samassa hengessä, mutta vielä pontevammin toimi Hemming . "Me emme voi emmekä tahdo", hän kirjoittaa, " sietää että kirkkojen ja pappien oikeuksia millään nimelle vähennetään"; ja kaikki hänen toimensa osoittavat hänen todella seuranneen tätä periaatetta. Hänkinkäytti säälimättä kirkon kurituskeinoja niitä vastaan , jotka niskoittelivat maksujensa suorituksessa, ja uskalsipa hän julistaa mitättömäksi kuningas Munu Eerikinpojan antamia määräyksiä, jotka olivat ristiriidassa kirkon etujen kanssa.
Mutta nämä katolisen pappisvallan perustajat meillä olivat samalla keskiaikaisen sivistyksen ja tieteen lämpimiä ystäviä ja tekivat paljon sen juurruttamiseksi Auran rannoillekin. Hemmingin aikana mainitaan ensi kerran Turun katedraalikoulu, jossa Suomen kirkon palvelukseen tarvittava papisto sai kasvatuksensa, samoin ovat näiltä ajoilta vanhimmat tiedot suomalaisten nuorukaisten opinkäynnistä ulkomaisissa yliopistoissa, Pariisissa ja Pragissa.
Hemming, joka kaikesta päättäen itse oli oppinut, skolastiseen teologiaan ja kanoniseen ja kanoniseen oikeuteen perehtynyt mies, lahjoitti Turun tuomiokirkolle silloisiin oloihin nähden suuren kirjaston, jossa oli raamattu ja sen selityksiä Ambrosiuksen, Hieronymuksen, Gregorius Suuren ja muiden kirkkoisien teoksia, useita postilloja ja hartauskirjoja, kanonista oikeutta jne. Todistuksena Hemmingin huolenpidosta pappien virkatoiminnasta pappien virkatoiminnasta ovat hänen kirkolliset säädöksensä v:lta 1352. Niissä hän kieltää mm. pappeja vaatimasta ennakolta maksua papillisista tehtävistä ja nuhtelee ankarasti niitä , jotka jättävät menemättä sairaan luo siksi, ettei noutaja voi toimittaa papille hevosta, pappi joka tekee niin, on -- sanoo piispa -- luopunut totisesta jumalanpelosta eikä etsi niitä, mitkä Kristuksen ovat, vaan omaa etuansa.
Enimmäkseen nämä säädökset kumminkin koskevat kaikenlaisia ulkoisia seikkoja. Sekä Pentti piispa, että varsinkin Hemming olivat maineessa persoonllisesta hurskaudestaan, Hemminkiin nähden tämä maine näyttää johtuneen varsinkin hänen likeisestä tuttavuudestaan kuuluisan ruotsalaisen profetissan pyhän Birgitan kanssa, jonka asioilla hänen kerrotaan käyneen kaukana etelänmailla kuningasten ja paavien pakeilla.
Maunu Tavast oli syntynyt 12p.lokakuuta 1357 Alasjoen kartanossa Mynämäellä. Opintoja hän harjoitti Pragin yliopistossa 1390-luvulla. Kotimaahan palattuansa hän tuli Erik Pommerilaisen kansleriksi ja hovikappalaiseksi, sai sittemmin korkean viran Turun tuomiokapitulissa, josta hän 55-vuotiaana kohosi piispaksi. Hänen likeinen suhteensa kuninkaaseen, jonka täydellisen luottamuksen hän uskollisuudellaan säilytti, teki hänestä hyvin vaikutusvaltaisen valtiomiehen . Sellaisena hän sai toimeen useita Suomen menestykselle tärkeitä päätöksiä, niinkuin maaoikeuden perustamisen Turkuun ja Suomen jakamisen kahteen laamannikuntaan. Ja kun tyytymättömyys Erik Pommerilaisen hallitukseen 1430-luvulla meilläkin puhkesi ilmi melskeisinä kansanliikkeinä, mm kapinana Satakunnassa, niin hän teki voitavansa sekä kansan rauhoittamiseksi, että ylimysten riitojen tasoittamiseksi. Samaa rauhan ja sovinnon edistämistä tarkoittavaa politiikkaa hän noudatti seuraavanakin hallitsijain aikana. " Niinkuin kuninkaallista majesteettia konsanaankin", kunnioittivat Suomen asukkaat piispaansa, joka "uutena Jooseppina " oli istunut kolmen kuninkaan neuvostossa.
Piispallisessa toiminnassaan Maunu Tavast oli vielä uuraampi. Hän piti tarkastuksia seurakunnissa, edisti kivikirkkojen rakentamista mm. lupaamalla anteita niille, jotka antoivat siihen apua, toimitti kallisarvoisia kirkollisia esineitä sekä tuomiokirkkoon, että muuallekin ja lisäsi virkoja kapituliin ja tuomiokirkkoon. Erityisesti hän harrasti luostarielämän leviämistä Suomeen. Ennen Maunu Tavastin aikoja ei Suomessaollut muuta kuin kaksi luostaria, toinen Turussa, toinen Viipurissa; nyt tuli lisää ainakin kolme uutta, Viipuriin, Raumalle ja Naantaliin. Näistä viimeksimainittu piispan lempilapsi ja hellimmän huolenpidon esine. Yksityiselämässään Maunu Tavastia osoitti olevansa harras katolisen hurskauden muotojen noudattaja. Matkoillaan hän kuljetti mukanaan pienoista alttaria, jonka edessä hän kolmasti päivässä piti rukoushetken. Tuloistaan hän käytti melkoisen osan armeliaisuuden töihin ja järjesti omat talonsa hoitolaitoksiksi sairaita ja köyhiä varten. Tekipä hän vileä piispana ollessaan -- luultavasti 1419 -- 20 -- pitkän ja vaivalloisen toivioretken Roomaan ja Palestiinaan, harjoittaakseen hartautta niillä seuduin, missä vapahtaja ja hänen ensimmäiset apostolinsa olivat eläneet ja kärsineet.
Harvinaisen korkeaan ikään näkyy Maunu piispa saaneen säilyttää ruumiin ja sielun voimat. 92-vuotiaana hän kumminkin luopui piispanvirasta 1450 ja asui sen jälkeen rakennuttamanssaan talossa Raisiossa, jossa hänellä oli Naantalin luostarin rakennukset alati silmiensä edssä pienen lahden toisella puolelen. Siellä hän kuolikin 9p.mmalisk. 1452.
Maunu Tavastin seuraajaksi tuli Olavi Maununpoika (1450 -60), jota mainitaan hänen likeiseksi sukulaisekseen. Hän on tullut kuuluisaksi pitkällisistä opinnoistaan Pariisin yliopistossa 1425 -37, mutta hänen vaikutuksestaan Turun piispana ei ole erityistä mainittavaa. Hänen seuraajansa Konrad Bitz (1460-89) on sen sijaan vartsin huomattava mies. Etenkin piispuutensa alussa hän innokkaasti otti osaa unioniajan puoluetaisteluihin ollen unionikuninkaan Kristian Oldenburgilaisen harras kannattaja. Tänä levottomana aikana ei ollut niinkään tavatonta, että kirkon miehet vaihtoivat pappispukunsa haarniskaan ja paimensauvansa miekkaan. Niinpä oli piispa Konradkin miehineen mukana kukistamassa erästä Uplannin talonpoikain kapinaa, ja kun hänen käskettiin antataa Raaseporin linna, joka oli hänen hallussaan, Kaarle Knuutinpojalle, syntyi tämä ja piispan moesten välillä niin ankara kahakka, että edellinen siinä oli menettää henkensä. Loppupuolella piispuuttaan Konrad Bitz pysytteli enemmän erillään valtiollisista toimista omistaen pääharrastuksensa kirkollisille asioille. Tämä piispa joka oli opiskellut Italiassa renesanssin kevätajoilla, oli harras taiteen ystävä, hänen aikanaan saivat useat Suomen kirkoista seinämaalauksensa. Edeltäjiensä tapaan hänkin valvoi kirkkonsa maallisten etujen säilymistä. Hänen aikanansa alkaa kumminkin jo kuulua valituksia, etteivät maallikot enää osoittaneet samaa lapsenomaista kuuliaisuutta kirkkoa kohtaan kuin "vanhaan hyvään aikaan".
Piispa Bitzillä oli kauan aikaa ollut tuomiorovastina rinnallaan yksi keskiaikaisen kirkkomme etevämpiä miehiä, Maunu Niilonpoika Särkilahti. Hän oli perisuomalaista vapaasukua ja joutui äitinsä sedän Maunu Tavastin toimesta hengelliseen säätyyn, jossa hän ulkomailla opiskeltuaan nopeasti yleni - osaksi tosin käyttämällä hyväkseen sen ajan tavallista oikotietä, kumarrusmatkaa paavin hovissa. Hänen myöhempi vaikutuksensa varsinkin piispana 1489 - 1500 antaa hänen luonteestaan hyvin edullisen käsityksen. Silloisen suuren venäläissodan aikana hän oli Suomen puolustuksen sieluna ja valtionhoitajana Sten Sture vanhemman uskollisempana kannattajana. Hän sai keväällä 1495 ensiksi varmat tiedot siitä, että Venäjällä valmisteltiin ratkaisevaa rynnäkköä Suomea vastaan; hän vei viestin siitä Viipuriin, jossa sotaneuvottelu pidettiin ja yleinen väennosto päätettiin, ja hän Turkuun palattuaan valvoi päätöksien toimeenpanoa. Piispan asepalvelijat olivat mukana Viipurin linnanväessä, joka kuului Knut Possen johdolla oli suojelemassa kristikuntaa ja Suomenmaata. Suomen puolustustoimiin piispa kulutti omat varansa viimeiseen saakka. Etevämpiä piispojamme oli Maunu Särkilahti rauhankin toimissa. Paljon seikkaperäisemmin kuin aikaisempien piispojen asetuksissa puhutaan hänen antamissaan pappien velvollisuuksista sielunhoidon ja kansanopetuksen alalla. Hän mm. Suomen kirkkoa koskevan piispojen päätöksen , että Isä meidän, Ave Maria (enkelin tervehdys Marialle, jota käytettiin keskiajalla rukouksena), uskontunnustus ja synnintunnistuskaava olivat kirkoissa joka sunnuntai luettavat kansan omalla kielellä. Piispa samalla määräsi, että papeilla tuli olla nämä kappaleet kirjoitettuna, vaoidakseen lukea nen aina samassa muodossa, niin että kuulijat oppivat ne ulkoa. Tämä on ainoa varma tieto suomen kielen kirjallisesta käytännöstä katolisella ajalla. Maunu Särkilahti näyttää muutenkin kiinnittäneen huomiota siihen, että pappien tuli tuntea sen kansan kieltä ja oloja, jonka keskuudessa he vaikuttivat. Lämminsydämisen, epäitsekkään isäänmaanystävän muiston on tämä piispa jättänyt itsestään. Suomen piispakronikka kiittelee häntä vakavaksi, lujamieliseksi ja puhdastapaiseksi mieheksi.
Maunu Särkilahden kaksi lähintä seuraajaa Lauri Suurpää 1500-06 ja Johannes Olavinpoika 1506- 10 olivat vähemmän huomattavia miehiä. Sitä vastoin oli viimeinen katolisista piipoistamme Arvid Kurki 1510 - 22 valtiollisella alalla varsin vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli Laukon kuuluisan Klaus Kurjen ainoa poika, rikas ja mahtava korkeaa virkaansakin lukuunottamatta; eipä siis ihme, että häntä niin toinen kuin toinen puolue unioinin loppuajan kiivaissa puoluetaisteluissa koetti kannattajakseen voittaa. Yleensä hän kannatti kansallista puoluetta ja sen ehdokkaana häntä yhteen aikaan ajateltiin Upsalan arkkipiisaksikin. Kun sitten Unionikuningas Kristian "tyranni" pääsi voitolle, sai Arvid Kurki kumminkin hänet jollain tapaa lepytellyksi, teeskenteli uskollisuutta hänelle ja säilyi siten niin monen muun ylimyksen verisestä kohtalosta. Mutta kun Kustaa Vaasan johtama vapausliike lopulla vuotta 1521 levisi Suomeenkin, asettui piispa pian julkisesti sen puolelle ja lähti seuraavana keväänä pohjanmaalle päin nostattamaan sikäläistä rahvasta tanskalaisia vastaan. Tanskalaisten takaa-ajamana hän seurueineen astui Raumalla laivaan ja purjehti pitkin rannikkoa Närpiöön asti rannikkoa, kun Öregrundin kohdalla ankara myrsky upotti laivan ja kaikki retkeläiset 23 p- toukokuuta 1522.
Omituinen sallimus johti niin, että uuden ajan sarastaessa katolinen kirkko Suomessa, niinkuin Tukholman verisaunan ja maiden muiden seikkojen johdosta yleensä Ruotsissakin, oli luonnollista johtajiaan vailla.
Katolisen piispan varsinaiset virkatehtävät jakaantuivat kahteen pääryhmään papillisiin ja hallinnollisiin. Piispa oli ensinnäkin hiippakuntansa ylimmäinen pappi, jolla virkavihkimylsensä perusteella oli yksinomainen oikeus vihkiä seurakuntien pappeja. Itse oli Piispa samalla tuomiokirkkonsa pääpappi; suurimpina juhlina hän luki messun sen pääalttarilla ja saarnasi kansalle. Komea virkapuku, jossa korkea hiippa, paimensauva ja sormus olivat varsinaisina arvomerkkeinä, erotti muusta papistosta, joka toimituksessa mahdollisimman suurilukuisana liikkui hänen ympärillään. Tuomiokapitulin jäsenten asteettainen lisääminen - keskiajan lopulla siihen kuului neljä "prelaattia": tuomiorovasti, arkkiteini, dekaani ja arkkipresbyteri, ja 12 tavallista kaniikkia - tarkoitti sekin mm jumalanpalveluksen juhlallisuuden korottamista. Paitsi kaniikkeja oli tuomiokirkossa lukuisia muita pappeja, jotka lukivat messuja sivualttareiden ääressä. Sellaisia sivualttareita, joita varten rakennettiin erityisiä kappeleita tuomiokirkon kylkeen, perustivat hurskaat lahjoittajat, jotta niissä luetut messut ja rukoukset tulisivat heidän sielujensa autuuden, kaikkien hurskasten ja koko isänmaan hyväksi. Niitä oli keskiajan lopulla 18. Näin oli syrjäisen Suomenkin piispankirkossa katolinen jumalanpalvelus kaikessa loistossaan mahdollinen.
Jotta jumalanpalvelus kaikkialla Turun hiippakunnassa vietettäisiin täysin yhdenmukaisesti, toimittivat piispamme, kun kirjapainotaito oli keksitty, liturgisia kaavoja painosta. Nämä kirjat, Messukirja ( Missale Aboensen pain 1488), ja Käsikirja ( Manuale Aboense pain 1522) ovat vanhimmat Suomea varten painetut teokset.
Pappina oli piispa myös hiippakuntansa korkein rippi-isä. Oli koko joukko raskaampia rikoksia, joista tavallinen seurakuntapappi ei saanut synninpäästöä antaa, jos niitä hänelle salaripissä tunnustettiin, vaan oli katuvainen syntinen lähetettävä Turkuun piisan luo. Piispa saattoi vuorostaan erityisen raskaissa tapauksissa lähettää hänet paavin valtuuttaman ripiisän luo tai toivioretkelle johonkin kaukaiseen pyhään paikkaan. Sitä aitsi oli piispalla johtoasema "julkiripin" käytännössä. Julkirippiin tuomittiin henkilöitä, jotka törkeillä rikoksilla olivat pahennusta herättäneet. Tuomitun tuli kirkossa seurakunnan läsnäollessa tunnustaa syntinsä, jonka jälkeen hänet tuli määräajan kuluessa suorittaa kaikenlaisia nöyryyttäviä katumusharjoituksia: seisoa kirkon ovella, silläaikaa kuin muut ottivat osaa jumalanpalvelukseen jne. Seurakunnan yhteyteen takaisin-ottaminen tapahtui kiirastorstaina ja eräinä suurina juhlina tuomiokirkossa, jonne rikollisen täytyi saapua pitkienkin matkojen takaa. Katujat polvistuvat piispan eteen, joka kosketti heitä vitsalla, luki heidän puolestaan rukouksen ja lopuksi antoi synninppäästön. Näihin tehtäviinsä saattoi piispa valtuuttaa jonkun toisenkin korkeamman kirkollisen viranomaisen.
Rippi-isänä oli piispalla myös valta harkintansa mukaan lyhentää katumuksentekijän rangaistusaikaa, suoda ns. "anteita", eli aneita. Piispojen annejulistukset olivat tavallisesti "40 päivän anteita". Toisin sanoen merkitsivät sovitusajan lyhentämistä 40 päivällä. Tällaisia annekirjeitä saivat maaseurakuntain kirkot erittäinkin "kirkkomessunsa" eli kirkkonsa nimikkopyhimyksen päivän juhlistamiseksi. Siksiä kerääntyikin "kirkkomessuihin" tavallista naapuripitäjistäkin runsaasti väkeä, huomattava tapa käydä määräyhinä naapuripitäjän kirkossa on siitä peräisin.
Hallinnolliset tehtävät olivat vielä monihaaraisempia. Piispalla oli paljon sanomista papinvirkain täyttämisessä, vaikka seurakuntain oikeus valita pappejaan meillä niinkuin Ruotsissa oli laajempi kuin monessa maassa. Kirkon talous oli hänen ylivalvontansa alainen, ja siitä pidettiinkin erityistä huolta; paljon; paljon ennen kuin muusta julkisesta oamisuudesta ruvettiin kirkon hallussa olevasta pitämään luetteloita ja tilejä. Niinpä piispa Bitzin aikana v.1474 aloitettiin Turun tuomiokapitulissa pitää kopiokirjaa, johon varmuuden vuoksi jäljennettiin vanhemmat tilinosto -, etuoikeus - ja muut asiakirjat. Kun alkueräiset asiakirjat ovat suurimmaksi osaksi hävinneet, on tämä kopiokirja ns "Musta Kirja", tullut verrattoman arvokkaaksi lähteeksi, johon tietomme maamme vanhemmasta historiasta suureksi osaksi perustuvat.
Piispan tulot olivat melkoiset. Hänellä oli ensinnäkin arentimaksut "Piispanpöydän" tiluksista, jotka vähitellen karttuen katolisajan lopulla nousivat 170:n ja kirkkoherrantulot neljästä palkkapitäjästä. Yli koko maan suoritetuista kymmenyksistä tuli piispalle kolmasosa, joka soimuksen perusteella maksettiin kultakin seudulta sen tavallisimmassa luonnontuotteissa. Niinpä sai piispa Varsinais-Suomen ja Satskunnan sisäosista, ns. "Suomen oikeuden" alalta, tulonsa viljana, samojen seutujen ruotsalaisista pitäjistä sekä Etelä Pohjanmaalta, Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta voina ja muusta Suomesta turkiksina, jotka myöhemmin lunastettiin rahassa. Runsaana tulolähteenä olivat vielä piispalle tulevat sakot kaikenlaisissa uskontoa, siveellisyyttä ja kirkollsten velvollisuuksien laiminlyöntiä koskevissa rikosasioissa. Piispantulojen kokonaisarvoa keskiajan lopulla on vaikea tarkoin arvioida, mutta kun tietää, että kymmenys- ka arentituloista uuden ajan alulla suoritettiin yli 60 000 markan arvoinen urakkasumma, josta ylijäävällä määrällä piispan åiti elää, ja muistaa, että tähän vielä on lisättävä sakkotulot, niin voi saada niiden suuruudesta jonkunmoisen käsityksen. Kun niin suuri osa tuloista luonnontuotteita, täytyi piispojen harjoittaa kauppaa muuttaakseen niitä rahaksi, he olivat keskiajan lopulla varmaan maamme suurimpia liikemiehiä. Kun piispa Bitz yhteen aikaa oli huonoissa väleissä Turun porvarien kanssa, tekivät nämä keskenään soimuksen, ettei kukaan heistä ostaisi tai veisi ulkomaille kirkolle tai pappistolle kuuluvaa tavaraa.
Suurista tuloistaan saivat piispat suorittaa kakikenlaisia yleisiä menoja; rakkaan tuomiokirkkonsa ja muidenkin kirkkojen kaunistamiseksi he uhrasivat suuria summia, monet meidän oloihimme nähden oli suurelliseksi sanottava. Heillä oli vanhastaa kaksi asuinkartanoa, Koroinen lähellä Turkua ja Kuusisto Piikkiön pitäjässä noin 1 1/2 eninkulman päässä, sekä Maunu Tavastin ajoista kivinen kaupunkitalo itse Turussa. äähoviksi tuli Kuusiston kartano, joka sijaiten saarella oli parhaiten turvassa vihollishyökkäyksiltä. Se varustettiin jo 1300-luvun alussa puolustuslaitoksella, jotka arvattavasti olivat puisia; Maunu Tavasta rakennutti siihen v. 1431 laajat kiviset rakennukset lujine muureineen, niin että se siitä lähtien oli täydellinen sotalinna. Piispoilla oli siellä keskiajan lopulla sotaväkeä ja kanuunoita.
Olemme eri piispojen elämänkerroissa nähneet monta esimerkkiä siiä miten paljon keskiaikaiset piispamme joutuivat olemaan mukana valtiotoimissa. Se oli varsin luonnollista. Tarvittiinhan yleensä kirkonmiesten apua siihen aikaan kaikissa julkisissa toimissa, joissa luku- ja kirjoitustaito tuli kysymykseen ja olivathan piispamme mainioimpien vapaasukujemme jäseninä ja laajan kirkollisen valtansa nojalla siksi mahtavia suurmiehiä, että heidän sanansa painoi paljon. Mutta heillä oli myöskin virallisesti osuus valtiontoimissa, kun he 1200 -luvun lopulla säännöllisesti kuuluivat silloin syntyneeseen kuninkaan neuvostoon, jossa arkkipiispa ja piispat istuivat ylemmällä arvosijoilla kuin maalliset ylimykset.
Niinpä tapaamme Hemmingin, Maunu Tavastin ja muut piispamme tuontuostakin matkoilla Ruotsissa ja Tanskassakin, ottamassa osaa nevostokunnan istuntoihin ja muihin valtiotoimiin. Suomen eristetty asema pakotti täkäläisiä ylimyksiä usein toimimaan eeri ryhmänä, oli siinä Turun piispalla johtava asema. Piispa oli yhtenä maamme edustajistakuninkaanvaalissa; laamanninvaalia johti piispa, ja 1407 perustetussa "maaoikeudessa", joka kuninkaan tuomiovallalla hoiti oikeudenkäytäntöä, oli piispa saapuvilla. Varsinkin 1400-luvun piispat, jotka syntyperältään kuuluivat kansaamme, esiintyivät koko toiminnassaan suomalaisina miehinä, kansamme johtajina ja luottamusmiehinä. Unioniajan suurmiesten valtiollisista vehkeilyistä he yleensä pysyttelivät erillään, tai olivat kansallisen puolueen kannalla. He ovat tässä niinkuin muissakin suhteissa -- jättäneet jälkensä harvinaisen tahrattoman muiston. Heidän harrastuksensa etuäässä kirkon ulkonaista järjestystä ja mahtavuutta, oli ajan luonnon mukaista, mutta tämän pappisvaltaisen muodon puitteissa tehtiin paljon todellista uskonnollista ja sivistystyötä, sitä ei käy kieltäminen.
Keskiaikainen kirkkomme on piisojensa johdolla itse asiassa suorittanut työn, jolla kansamme kehityksessä on mitä suurin merkitys. Suomin muodosti keskiajan alulla valtiollisessa ja kansallisessa suhteessa hyvin löyhän kokonaisuuden, jonka luonnetta suomalaisten maakuntain silloinen väritön yhteisnimikin "Itämaat" hyvin kuvaa. Heimovastakohdat säilyivät kauan jyrkkinä ja saattoivat aikaansaada verisiä kahakoita vieä senkin jälkeen kuin sekä hämäläiset että karjalaiset olivat Ruotsin vallan alaisia. Hallinnollisessa suhteessa oli maamme jaettu useihin "linnalääneihin", ja jos ajoittain Turussa olikin jonkunlainen ylin hallintomies, " Suomen päämies", niin oli sekä siinä virassa, että muissa korkeammissa hallintotoimissa enimmäkseen ulkomaisia miehiä, jotka useinkin olivat hyvin luhyen ajan toimessaan. Kirkollinen järjestö ulottui lujana, yhtenäisenä ja yhdenmukaisena yli koko maan, ja se etsi periaatteellisesti palvelijoitaa sen kansan keskuudessa, joss toimi. Se kansallistui verrattain pian alimmasta ylimpään asteeseen saakka. Henkisellä vaikutuksella, joka tässä järjestössä suoritettiin, kirkko sisällisesti lähensi ja sulatti toisiinsa nuo hajanaiset heimot, kasvattaen Suomen hiippakunnan asujista Suomen kansan. Pyhän Henrikin kultti oli ensimmäinen yhteinen kansallisen ihanteen palvelus, hänen äivänsä ensimmäinen kansanjuhlamme, Turun tuomiokirkko ensimmäinen kansan yhteisvoimin korotettu maanmerkki, Turun piispa Suomen kansan ensimmäinen edustaja.
Tuomiokirkossaan leäävät Suomen keskiaikaisten piispojen maalliset jäännökset. Kaikkien viimeisestä leposijaa emme voi osoittaa, mutta suurimmasssa tuomiokirkon hautammioista, "Tavastien kuorissa", näemme Maunu Tavastin, Olavi Maununpojan ja Maunu Särkilahden haudat, sakaristossa säilytetään piispa Hemmingin luita lippaassa, joka keskiajan lopulla valmistettiin hänen pyhinä pidetyitä jäännöksiään varten.
Oma huomautus, ihan hiukan korjailin kieliasua, joka on melkoisen vanhaa, huomioden kirjan painovuosi v.1908. Syy miksi myös nämä keskiaikaiset piispat kiinnostavat, että moni näistä osuu sukupuuhuni läheisesti. Sekä äidinäidin että äidinisän sukupuusta. https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhemipiani-aidin-aidin-sukuhaarat sekä https://sukujuuret.vuodatus.net/sivut/esivanhempani-aidin-isan-taulu-iv
Piispa Maunu Olavinpoika Tavast is your 16th great uncle.
Piispa Olavi Maununpoika on myös sukua, mutta polkua häneen ei ole. Alla olevat tiedot Wikipediasta
Birgitta ja Elin Ervastintyttäret olivat Olavi Maununpojan nuorempia sisarpuolia. Vanhan otaksuman mukaan Olavi Maununpoika oli läheistä sukua edeltäjälleen piispa Maunu Tavastille, joka avusti hänen opintojaan Pariisissa. Kronikan mukaan Olavi Maununpoika oli tämän nuorempi sukulainen. Olavi olisi tämän mukaan ollut Maunu Tavastin oma poika. Olavi ei kuitenkaan voinut olla Maunu Tavastin avioton lapsi, koska aviottoman syntyperän salaaminen ei olisi onnistunut 1400-luvulla. Maunu Tavast olisi kuitenkin voinut olla aviossa ennen pappisvihkimystään, mutta tälle väitteelle ei löydy riittäviä perusteita. Olavi Maununpojan todennäköinen isä on rälssimies Magnus Torsteninpoika Djäkn ”aff Rungo” ja äiti piispa Maunu Tavastin sisar tai serkku. Mainittakoon lisäksi, että hänen sisarpuolensa Elin Ervastintytär oli naimisissa asemies Nils Magnuksenpoika Rödin kanssa, joka oli kotoisin Rymättylän Rödilästä (nyk. Röölä). Olavi Maununpojan opettaja Pariisissa oli myös Röd-sukua, mutta tämän tarkempi sukuyhteys mainittuun Nils Magnussoniin ei ole tiedossa.
Piispa Maunu Tavast otti Olavi Maununpojan kasvatikseen koska tämän vanhemmat olivat kuolleet.
Piispa Konrad Bitz is your first cousin 20 times removed.
Piispa Maunu III Särkilahti is your second cousin 15 times removed.
Piispa Lauri Suurpää is your 18th great uncle.
Piispa Arvid Kurki is your second cousin 15 times removed.
