Palaan jälleen historian pariin; perehdyn tällä kertaa papistoon, joka oli keskiajalla oma sääty.: Tämä  perehtyminen juuri papistoon johtuu, omien sukujuurien pappissuvuista.  Sukujuurissani  on sekä isän, että äidin puolella paljon papistoa keskiajalta lähtien.Tämä olkoon johdantona seuraaviin tarinoihin suvun papeista, joista jatkan myöhemmin..

  1. Papisto eli hengellinen sääty on kristittyjen kokonaisuudesta erotettujen, erityisten henkilöiden järjestäytynyt kokonaisuus, joka katolisen kirkon käsityksen mukaan muodostaa kirkon varsinaisen aktiivisen osan, joka on Jumalan asettama ja jolla on erityinen armolahja. Siksi sillä on oikeus välittää kaikkea yhteyttä Jumalan ja ihmisten välillä. Protestanttinen kirkko taas pitää hengellistä säätyä seurakunnallisena opettajistona, joka järjestyksen vuoksi on asetettu opettamaan ja sakramentteja jakamaan.[1]

    Papisto on yhteiskunnallinen sääty, joka vaikuttaa yhteiskunnassa uskonnon tai yhteisesti tunnustetun aarvojärjestelmän kautta. Pappissäädyn merkitys on vaihdellut suuresti historian aikana. Käytännössä papistoa on esiintynyt kaikissa yhteiskunnissa, joista monissa se on ollut osa aristokratiaa verotukseen ja vaikutusvaltaan perustuvien erioikeuksiensa vuoksi.

    Alkujaan papiston ja uskonnollisen eliitin valta lienee ollut epämuodollista, mutta nykyään se on monissa yhteiskunnissa myös muodollista. Uskonpuhdistus antoi 1500- ja 1600-luvulla papeille mahdollisuuden avioitua, minkä myötä kasvoikin huomattava pappissääty. Sukunimilaki velvoitti jokaisen papiksi opiskelleen ottamaan itselleen latinan- tai kreikankielisen sukunimen, joka perustui papin kotipaikkaan tai -taloon. Sosiologisessa mielessä teologisen papiston aseman ovat voineet ottaa esimerkiksi jonkin yhteiskunnallisen ideologian edustusmiehet. Papiston edustajasta on, yhteiskuntajärjestelmän mukaan, käytetty esimerkiksi nimitystä pappi, imaami, rabbi,oraakkeli, poppamies tai samaani .

    Kleerus (kreik.. kleros, "arpa", "osa", "papisto", lat. clerus) on termi, jolla viitataan hengelliseen säätyyn (erotukseksi maallikosta). Evankeliset kirkkokunnat eivät yleensä pidä kleerusta erillisenä säätynä, vaan korostavat kaikkien kristittyjen yleistä hengellistä pappeutta. Roomalais-katolinen sen sijaan kirkko erittelee jyrkästi kleeruksen ja maallikot. Ortodoksisessakin kirkossa eritellään kleerus maallikoista, mutta ei yhtä jyrkästi kuin katolisessa.

    Pappissääty

    Papisto oli sööty-yhteiskunnassa yksi valtiolliseen elämään osallistuneista valtiosäädyistä, pappissääty. Ranskan kolmijakoisessa sääty-yhteiskunnassa papisto oli katolisen kirkon  vaikutuksesta "toinen aatelissääty".

    Nelisäätyisissä Pohjoismaissa papisto oli aateliton sääty. Ruotsissa muut säädyt olivat aatelisto, porvaristo ja  talonpojat. Suomessa pappissääty osallistui Ruotsin valtiopäiville ja vaikutti vuodesta 1809 alkaen Venäjän keisarikuntaan liitetyn Suomen suuriruhtinaskunnan valtiosäätynä.

    Suomen pappissäädyn aateperintö oli saksalais-luterilainen. Aatteeseen sisältyi sekä tieteellisyyttä että uskonnollis-käytännöllistä asennoitumista. Papisto eli useimmiten maaseudulla ja pyrki edistämään asuinalueensa kansan oloja omalla esimerkillään. Pappilat pyrkivät olemaan elämäntavoiltaan idyllisen tasapainoisia ja luonnonläheisiä. Papin koko perheen tuli noudattaa vaatimatonta mutta siistiä ja vieraanvaraista elämää, jonka vastakohtana pidettiin aateliston tuhlaavaisuutta ja kaupunkilaisten paheellisuutta. Säätyläiset yöpyivät usein matkoillaan pappiloissa ja niiden vieraanvaraisuutta arvostettiin ja vertailtiin.[4]

    Lähteet

    1.  
  2. Hengellinen sääty, Tietosanakirja, osa 3, palsta 314. Tietosanakirja-osakeyhtiö 1911 (Runeberg.org)
  3.  
  4. Sanakirja, (Archive.org)
  5.  
  6. Facta. Tietosanakirja Oy, 1969.
  7.  
  8. Laura Kolbe, (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria 2: Tunne ja tieto, s. 235–236. Helsinki: Tammi, 2002.

Lähde: Wikipedia

Myöhäiskeskiajalla 1400-luvun lopulla Suomi oli harras katolinen maa. Silti joidenkin käytäntöjen juurtuminen Pohjolan perukoille oli suurten ponnisteluiden takana. Yksi tällainen innovaatio oli pappien selibaatti, joka muualla Euroopassa oli jo vakiintunut käytäntö.

– Vielä 1000-luvulla varsinkin alemman papiston avioliitto oli joka puolella Eurooppaa yleisesti tunnettu käytäntö, eikä nykymuotoista roomalaiskatolisen papiston selibaattia vielä ollut, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Jaakko Tahkokallio.

– Selibaatti oli olemassa teoreettisena ihanteena, mutta sitä ei edellytetty kuin ylemmältä papistolta ja piispoilta. Varhaiskeskiajalla pappien avioliitto muistutti ortodoksikirkon käytäntöä, hän sanoo.

Katolisen kirkon kuitenkin täytyi vartioida, ettei sen omaisuudelle synny laillisia perijöitä, joten 1100-luvulta lähtien alettiin ajaa pappien selibaattia.

 

– Suomessa selibaattikäytäntöön tuli tiukennuksia luultavasti vasta 1400-luvulla.

Suomi Unescon rekisteriin

Pappien naimakielto ja kansan syvä sitoutuminen katoliseen uskoon ovat ajankohtainen uutinen siksi, että YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco lisäsi Maailman muisti -rekisterin kansalliseen, suomalaiseen sarjaan kuusi suomalaista kohdetta, jotka julkistettiin maanantaina 18. huhtikuuta.

Yksi kohteista on Kansalliskirjastossa säilytettävä Fragmenta membranea -kirjakokoelma.

9 319 pergamenttilehdestä koostuvassa kokoelmassa on materiaalia noin 1 400 keskiaikaisesta kirjasta. Kokoelma on aarreaitta sille, jota keskiajan suomalainen tai mannerruotsalainen elämänmeno kiinnostaa.

– Enin osa kokoelman teksteistä on peräisin katolisen ajan liturgisista kirjoista. Kolmasosa teksteistä on kuitenkin hyvinkin vaativaa teologista, filosofista ja juridista kirjallisuutta, jota ylempi papisto oli tuonut Pariisista ja Saksasta, Jaakko Tahkokallio kuvailee.

– Juridisilla teksteillä eli niin sanotulla kanonisella oikeudella oli keskiajalla suuri merkitys, koska siinä säädettiin monipuolisesti avioliitosta. Avioliitto oli tärkeä omaisuuden perimisjärjestyksen kannalta. Lisäksi kanoninen laki sääteli tarkoin pappiskelposuutta, hän sanoo.

 

Valtakunnasta tuli luterilainen, koska kuningas määräsi niin. Luterilaisuuden juurtuminen oli hidasta kehitystä.

 

Käsinkirjoitetut pergamenttilehdet olivat hyvin kestävää materiaalia. 1500-luvulla kruununvoudit eli sen ajan kihlakuntien ylimmät poliisiviranomaiset tekivät pergamenteista tilikirjojen kansia. Pergamenttien kierrätyskäyttö johtui upouudesta teknisestä edistyksestä, kirjapainosta.

– On vaikea sanoa, missä määrin kyse oli asenteellisuudesta katolista kirjallisuutta kohtaan, Tahkokallio sanoo.

– Kirjapainon vuoksi pergamentit tuhoutuivat myös katolisissa maissa, Tahkokallio sanoo.

– Lisäksi katolisen kirkon Trenton kirkolliskokouksessa 1545–1563 uudistettiin messu, jolloin vanhat katoliset messusävelmistöt tulivat tarpeettomiksi.

Reformaatio tuli yllättäen ja pyytämättä

Tahkokallion mukaan suomalaisilla saattaa olla Lalli-kuvastonkin vuoksi virheellinen käsitys, että katolisella keskiajalla Suomessa oltaisiin oltu jonkinlaisia puolipakanoita. Tämä ei aivan pidä paikkaansa.

– Todellisuudessa Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa oltiin hartaita ja konservatiivisia. Katolisia pyhimyspatsaita palvottiin vielä pitkään reformaation jälkeenkin, Tahkokallio sanoo.

– Saksassa reformaatio oli osittain kansanliike, mutta Ruotsi–Suomessa oli päinvastoin. Valtakunnasta tuli luterilainen, koska kuningas määräsi niin. Luterilaisuuden juurtuminen oli hidasta kehitystä.

Tahkokallion mukaan katolista uskoa tunnustaneen Ruotsin kuninkaan Sigismundin (1587–1632) vuoksi vielä 1500-luvun lopulla oli olemassa mahdollisuus, että Ruotsi lipeäisi reformaatiosta ja palaisi Rooman kirkon yhteyteen. Reformaatioon suhtauduttiin varauksellisesti. Papisto suhtautui kahtalaisesti.

– Osa papistosta oli iäkästä, ja heille reformaatio ei ollut tärkeä tai innostava asia. Nuoremman polven papit taas olivat saaneet uudenaikaisen koulutuksen, ja he saattoivat olla hyvinkin innovatiivisia, Tahkokallio sanoo.

Tilanne vakiintui vasta 1600-luvun jälkipuoliskolla.

– 30-vuotisessa sodassa oli uskonsodan piirteistä, ja se vahvisti luterilaisten ja katolisten vastakkainasettelua. Tuolloin myös luterilaisuudessa kirkon ja kruunun suhde alkaa selkiytyä. Kirkosta tuli tietyssä mielessä kruunun propagandatoimisto.

– Esimerkiksi Sakari Topeliuksen antikatolisen tuotannon juuret ovat tuon ajan asenteissa, Tahkokallio sanoo.

Unescon muita tänä vuonna Maailman muisti -rekisteriin lisättyjä suomalaisia kohteita ovat Kansalliskirjastossa säilytettävät Monrepos'n kartanon kirjasto ja Zacharias Topeliuksen arkisto, Helsingin kaupunginarkiston XV Olympia Helsinki 1952 -arkisto, Ahvenanmaan merenkulkumuseon Rederiebolaget Gustaf Eriksons Arkiv sekä Åbo Akademin Finska Hushållningssällskapets arkiv.

Lähde: Kirkko ja Kaupunki

Väestön jakautuminen neljään pääluokkaan

Sääty-yhteiskunta muotoutui maakuntien liittyessä yhteen ja keskushallinnon lujittaessa otettaan. Tämä kehitys tapahtui, kun Ruotsi oli saanut keskiajalla vakiintuneen valtiollisen jalansijan Suomessa. Myös hallinnon lisääntyneet tarpeet ohjasivat kehitystä siten, että yhteiskunta alkoi ryhmittyä säätyihin. Kullakin säädyllä oli velvollisuutensa ja tehtävänsä, mutta myös palkkionsa ja etuoikeutensa.

Papisto oli sääty, johon pääsi pappisviran kautta. Pappissäädyllä oli jo keskiajalla saamansa etuoikeudet, jotka takasivat sille oman verotusoikeuden ja tuomiovallan. Keskiajalla ja pitkälti vielä uudellakin ajalla papistolla oli huomattava maallinen valta. Turun

piispat toimivat lähestulkoon maallisen johtajan asemassa ja papeissa oli vaikutusvaltaisia tiedemiehiä. Paikallistasolla papit ja kirkkoherrat toimivat esivallan edustajina ja toimeenpanijoina. He johtivat pitäjänkokouksia, huolehtivat väestökirjanpidosta ja toteuttivat määrättyjä hallinnollisia hankkeita.

Aatelisto muotoutui keskiajalla ratsumiehistä, jotka saivat etuoikeuksia palvellessaan kuningasta. Aateliin pääsi kuninkaan aateloinnin kautta. Aatelointi puolestaan takasi pääsyn korkeimpiin virkoihin. Sääty oli perinnöllinen ylimyssääty, jonka vauraus ja etuoikeudet herättivät närää alemmissa säädyissä. Ruotsin vallan aikana aatelissäädyn asemaa yritettiin ajoittain heikentää, mutta autonomian aikana he pystyivät vahvistamaan jälleen asemiaan. Porvaristo kehittyi säädyksi kaupunkien kauppiaista ja käsityöläisistä. Sääty valvoi itse uusien porvarisoikeuksien myöntämistä tarkasti porvarissäätyyn pyrkivien osalta. Talonpoikaissäätyyn pääsi hankkimalla itsenäisen verotilan. Tämän saattoi periä, ostaa tai perustaa itse. Kruununtilan saattoi esimerkiksi lunastaa itsenäiseksi perintötilaksi.

Säätyjen valta oli suurimmallaan ns. vapauden aikana (1720 – 1772), jolloin kuninkaan valtaa oli tuntuvasti rajoitettu. Eri säätyjen edustajat kokoontuivat joka kolmas vuosi pidettäville valtiopäiville, joilla päätettiin laista ja veroista. Vaikka varsinainen aloiteoikeus oli säädyllä, yksityinen säädyn jäsenkin saattoi tehdä aloitteita.

Yhteiskunta- ja kulttuurikehityksen voimistuessa yhä suurempi osa väestöstä jäi säätyjen ulkopuolelle. Maaseudun tilaton väestö (palkolliset, vuokraviljelijät, loiset) ei pystynyt nousemaan talonpoikaissäätyyn. Tilattomaan väestönosaan saattoi pudota myös talonpoikien ja torppareiden (vuokraviljelijät) lapsia. Kaupungeissa lisääntyi jo 1700-luvulla ns. oppineisto ja sivistyneistö (lääkärit, opettajat, lehtimiehet, upseerit ym.), jotka eivät kuuluneet enempää pappis- kuin porvarisäätyynkään. Silti vanhakantainen säätylaitos säilyi aina vuoteen 1906 asti, jolloin se purettiin ja siirryttiin yksikamariseen eduskuntaan.

Lähde:Kookas.fi

 

Kuningas Kustaa Vaasa ja Ruotsin reformaation alkusysäys

Aikalaismuotokuva Kustaa Vaasasta kuninkaanaKustaa Vaasa. Kuva: Wikipedia

Ehteliään Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan (1496–1560) aikana Ruotsi luotsattiin kohti esimodernia valtiota. Vuonna 1523 kruunattu kuningas muun muassa tehosti verotusta, uudisti hallintoa lujittaen kuninkaan sekä valtion valtaa, vakiinnutti perintökuninkuuden sekä toteutti reformaation Ruotsin alueella.

Kustaa Vaasan vaikutukset kirkkoon olivat suuret. Jo valtansa alkuvuosina Kustaa Vaasa muun muassa kajosi kirkon perimiin kymmenysveroihin, mutta suurin käänne oli vasta edessä. Wittenbergissä jo vuonna 1517 Martti Luther oli laatinut kuuluisat teesinsä, mikä lopulta johti luterilaisen, protestanttisen suuntauksen syntyyn sekä eriytymiseen katolisesta kirkosta. Ruotsissa Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527 hyväksyttiin reformaation sekä kirkkoreduktion käynnistäminen valtakunnassa. Kustaa Vaasa irrotti kirkon paavin vallasta ja julistautui itse kirkon pääksi.

Kustaa Vaasan syyt uuden luterilaisen opin hyväksymiseksi perustuivat vankasti poliittisiin sekä taloudellisiin syihin. Paavin vallasta irtautuneena siirtyi kirkon valta tiiviimmin kuninkaan omiin käsiin. Kuninkaan oikeudeksi tuli esimerkiksi nimittää uusi piispa. Kirkon valta väheni muutoinkin, sillä enää piispoilla ei ollut oikeutta osallistua Ruotsin valtaneuvostoon, jonka tehtävänä oli toimia kuninkaan neuvonantajana. Kirkon omaisuutta takavarikoitiin kruunulle runsain mitoin: kultaiset alttarivälineet sulatettiin, kirkon maaomaisuus otettiin kruunulle ja kirkon verotusoikeus poistettiin.

Kustaa Vaasa asetti myös kelloveron, jonka seurauksena oli jokaisen kirkon luovutettava toiseksi suurin kellonsa sulatettavaksi kuninkaan velkojenmaksuun.

Entä mitä uusi luterilainen oppi piti sisällään? Martti Lutherin keskeisimpiä kritiikin kohteita olivat olleet muun muassa paavin valta, aneet sekä ylipäänsä ne katolisen kirkon piirteet, joiden pohja ei löytynyt Raamatusta. Luterilaisen opin keskiöön nousikin sana: kaikkien opin linjausten tuli perustua Raamattuun. Jokaisen tuli lisäksi voida lukea ja kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellään.

Myöskään pyhimykset eivät kuuluneet luterilaiseen oppiin. Tuomiokirkostakin pyhimysalttarit poistettiin ja reliikkisäiliöt sekä pyhimyspatsaat joko takavarikoitiin kruunun toimesta tai siirrettiin ullakoille sekä varastoihin. Myös luostarit lakkautettiin ja Kuusiston komea piispanlinna määrättiin purettavaksi. Sen kiviä käytettiin Turun linnan laajennustöissä. Luterilaiset papit saivat mennä naimisiin, ja alkoi syntyä pappissukuja. Ensimmäinen avioitunut suomalainen pappi oli Suomen uskonpuhdistuksen edelläkävijä, tuomiokapitulin arkkiteini Petrus Särkilahti.

Reformaation seurauksena kirkot köyhtyivät, opetuksesta sekä sairaista huolehtiminen kärsi ja poissa oli se kultakimallus ja hulppeus, joka oli kerrytetty Tuomiokirkkoon sen katolisen historian aikana. Kuin keskiajan luvun sulkemiseksi, Tuomiokirkko myös paloi vuonna 1546 tuhoten keskiaikaisen puisen sisustuksen lähes kokonaan. Reformaatio antoi sysäyksensä kuitenkin myös uudenlaisen uskonharjoituksen muodostumiselle, suomen kirjakielen syntymiselle sekä pitkällä tähtäimellä koko kansan sivistykselle.

Reformaatiopiispa Mikael Agricola ja suomen kirjakielen synty

Agricolan patsas Tuomiokirkon tiiliseinää vastenAgricolan patsas, kuva: Timo Jakonen

Keskiajallakin kirkoissa oli jo saarnattu suomen kielellä, vaikka messut laulettiin latinaksi. Lutherin oppien mukaan jokaisen tuli kuitenkin myös pystyä itse lukemaan uskostaan omalla äidinkielellään. Sanasta tuli luterilaisen jumalanpalveluksen sekä uskonelämän keskeisin osa. Ensimmäinen ruotsinkielinen jumalanpalvelus pidettiin Tuomiokirkossa vuonna 1536.

Siinä missä kruunu huolehti kirkon omaisuuden takavarikoimisesta, jäi uuden uskon juurruttaminen piispojen tehtäväksi. Suomen reformaatiopiispaksi nimitetään Mikael Agricolaa (Mikael Olavinpoika, n. 1510–1557). Pernajalaissyntyinen Agricola lähti pappisvihkimyksensä jälkeen jatko-opintoihin Wittenbergiin, jossa hän toimi Martti Lutherin oppilaana. Saksassa Agricola sai ensikäden luterilaisia oppeja, jotka hän toi mukanaan palattuaan Suomeen maisterina. Vuonna 1539 Agricolasta tuli Katedraalikoulun rehtori.

Suomen kieltä oli toki puhuttu maassa jo vuosisatoja, mutta kielellä ei ollut vakiintunutta kirjoitusasua. Agricola ryhtyikin luomaan suomen kirjakieltä. Hänen ensimmäinen teoksensa, ja samalla ensimmäinen suomenkielinen teos, “Abckiria” julkaistiin vuonna 1543. Teos sisälsi sekä katekismuksen että aapisen. Agricolan kynästä syntyi keskeisiä kirkollisia tekstejä sekä suomennoksia, jotka helpottivat pappien työtä sekä saarnaamista suomen kielellä. Uuden testamentin suomennos ilmestyi vuonna 1548. Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta haave kaatui rahoitusvarojen puutteeseen.

Vuonna 1554 Kustaa Vaasa nimitti Agricolan Turun hiippakunnan piispaksi. Piispankaudellaan Agricola juurrutti luterilaista oppia hiippakuntaan. Vuonna 1557 Agricola lähti Suomen edustajana osana kuninkaan rauhanvaltuuskuntaa kohti Moskovaa, sillä ruotsalaisten ja venäläisten väliset rajariidat olivat aiheuttaneet jo pitkään levottomuuksia. Paluumatkallaan Agricola menehtyi äkilliseen sairauteen, ja hänet haudattiin matkan varrella olleeseen Viipuriin. Hänen tarkkaa hautapaikkaansa ei tiedetä, mutta oletettavasti Agricola sai viimeisen leposijansa Viipurin vanhan tuomiokirkon lattian alta. Turun tuomiokirkon Pyhän Ristin kappeli nimettiin Agricolan kappeliksi Agricolan juhlavuotena 2007.

Meillä on edelleen käytössä satoja sanoja, jotka Agricola keksi työnsä johdosta. Näitä ovat esimerkiksi omatunto sekä hallitus. Mutta mitä voisivat tarkoittaa luutarha, näkypaikka tai vertaveli?

Agricolan jälkeenkin reformaatiotyö jatkui häntä seuranneiden piispojen toimesta. Västeråsin valtiopäiviltä lähtien kesti melkein seitsemän vuosikymmentä, kunnes luterilainen oppi saatiin vakiinnutettua maassa. Vasta Uppsalan kirkolliskokouksessa vuonna 1593 hyväksyttiin luterilaisuus Ruotsin valtionuskonnoksi.

Paavali Juusten ja “Suomen piispainkronikka”

Toinen merkittävä reformaatiopiispa oli piispa Paavali Juusten (n. 1520–1575). Viipurista lähtöisin oleva Juusten opiskeli Agricolan tavoin Martti Lutherin oppilaana Wittenbergissä. Juusten toimi aluksi Viipurin hiippakunnan piispana vuosina 1554–1563, ja heti tämän jälkeen Turun hiippakunnan piispana vuoteen 1575 saakka.

Piispana Juusten jatkoi reformaatiotyötään Suomessa, mutta hänet muistetaan vielä merkittävämmin Suomen ensimmäisenä nimeltä tunnettuna historiankirjoittajana. Juustenin latinankielinen “Suomen piispainkronikka” eli alkuperäiseltä nimeltään “Catalogus et Ordinaria Successio Episcoporum Finlandensium” julkaistiin 1570-luvulla. 

Juusten kokosi aikaisempien piispojen muistiinpanojen sekä ylös kirjattujen aikalaiskertomusten kautta tietoja piispoista, jotka olivat ennen häntä olleet Turun hiippakunnan johdossa. Näiden tietojen pohjalta Juusten kirjoitti piispojen elämäkerrat sekä heidän merkittävyytensä ja tekonsa Turun hiippakunnassa. Lisäksi Juusten teoksensa esipuheessa kertoi, kuinka aiempien piispojen teot toimivat myös opetuksena sekä lohtuna maan tuleville piispoille.

Toisin kuin moni aikalaishistorioitsija, Juusten ei yrittänyt piispainkronikan kautta luoda mahtimenneisyyttä kansalleen tai pyrkinyt mustamaalaamaan katolisia keskiajan piispoja. Tästä syystä “Suomen piispainkronikka” on edelleen Suomen tärkeimpiä lähdeteoksia, mitä tulee keski- sekä uskonpuhdistusajan Tuomiokirkkoon sekä Turun hiippakuntaan. 

Juusten kuoli vuonna 1575. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkon keskiaikaiseen pääkuoriin, eli nykyisten etuvirsitaulujen edustalle, mutta hänen tarkkaa leposijaansa ei tiedetä. 

Lähde: Turun Tuomiokirkko 7 vuosisataa, ote 1500-luku.