Kirjoitan historiasta kuuluisien sukulaisten tarinoiden väliin mummuni isäni äidin tarinan.

Isäni äidin Katri Lempi Dagmar Vesanto os. Rantasen tarina S. 24. marraskuuta 1902 Vesilahti,K 30. huhtikuuta 1971 (68 ikäisenä) Tampere.

Eletään Suomen Suuriruhtinaskunnan aikaa

Nikolai II kesäkuun toisena 1908 antaman asetuksen ja sitä seuranneen vuoden 1910 lain on katsottu joidenkin suomalaisarvioiden mukaan jopa lopettaneen Suomen autonomian kokonaan. Vuoden 1908 määräyksessä katkaistiin vanha valtatraditio, jossa kaikki keisarille menevät suuriruhtinaskuntaa koskevat asiat hoiti ministerivaltiosihteeri suoraan keisarin kanssa Pietarissa. Uuden säädöksen mukaan asiat esiteltiin nyt sekä ministerivaltiosihteerin että Venäjän uuden ministerineuvoston kautta keisarille. Todellisuudessa valta oli kuitenkin ministerineuvostolla, joka teki ministerivaliosihteeristä vain kumileimasimen. Päätös heijasti vallanmuutosta emämaassa. Venäjästä oli tullut perustuslaillinen monarkia suurlakon 1905 jälkeen, ja keisarin ohessa maata hallitseva duuma, valtakunnanneuvosto ja ennen kaikkea ministerineuvosto, jonka puheenjohtaja eli pääministeri oli merkittävä valtahahmo. Vuoden 1910 lain mukaan kaikki lait ja säädökset, jotka eivät koskeneet yksinomaan Suomen sisäisiä asioita oli säädettävä emämaan lainsäädäntöelimissä. Suomalaiset saivat lähettää neljä edustajaa valtakunnanduumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon maataan edustamaan, mutta eduskunta kieltäytyi valitsemasta näitä edustajia. Lisäksi vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan muut Venäjän alamaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli, poliittisia oikeuksia lukuun ottamatta.

Venäläiset valmistelivat myös, turvallisuuspolitiikkaan liittyen, vuonna 1914 uutta lakia tai itse asiassa laajaa toimenpideohjelmaa (nk.suuri venäläistämisohjelma), jolla Suomen suuriruhtinaskuntaa ja sen hallintoa olisi sidottu entistä tiukemmin Venäjän hallintoon, mutta toisaalta maan sisäiseen päätöksentekoon (eduskunta, senaatti) ei olisi puututtu. Ohjelma jäi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Lisäksi sotilaspolitiikkaan kiinteästi liittyen, suuriruhtinaskunnan luotsilaitos venäläistettiin, ja Karjalankannaksen eräiden pitäjien liittämistä emämaahan suunniteltiin, mutta suunnitelma jäi lopulta toteutumatta.

Marraskuussa 1909 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi ja valtakunnallistamissuunnitelmien toteuttajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Franz Seyn, joka jatkoi virassaan maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Vuoteen 1910 mennessä suuriruhtinaskunnan hallintoa olikin venäläistetty voimakkaasti. Huipentuma tässä suhteessa oli venäläiskenraali Vladimir Markovin johtama virkamieshallitus, jota on kutsuttu Suomen amiraali- tai sapelisenaatiksi. Se koostui pääosin venäläissyntyisistä upseereista. Lisäksi suomalaisten potentiaalista yhteisrintamaa kyettiin torjumaan jatkuvilla eduskunnan hajotuksilla, johon keisarilla oli täysi valtaoikeus. Vuosina 1907–1913 eduskunta hajotettiin ja vaalit järjestettiin lähes joka vuosi. Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto olikin vuosina 1910–1917 venäläisempi kuin koskaan aiemmin. Toisaalta tämä näytti riittävän Pietarin vallanpitäjille eli etniseen ja kulttuuriseen venäläistämiseen ei ilmeisesti pyritty. Lähde Wikipedia.

 

Kirjoitetun tiedon aikakaudella suku saa identiteettinsä oikeastaan vasta silloin, kun sen historia on kirjoitettu sukututkimukseksi. Suku saa silloin muodon ja alkaa todella olla olemassa. Tätä ennen on kuin sukua ei olisi olemassakaan.  Aiemmin suvuista löytyi myös muutamia, jotka olivat hyvin selvillä sukutaustastaan. Nykyisin muistajat ja kertojat ovat harvinaisuuksia. Vesilahtea jollakin tavalla kotipaikkanaan pitäviä sukuyhteisöjä on jo kymmeniä. Lähde Yrjö Punkari. Vesilahtelaisia Sukuja ja Sukututkimuksia.

Eletään 1960 luvun alkua, itse elän 10-vuotiaan tytön huoletonta elämää, turvana oma perhe, isä, äiti sisko ja mummut ja vaarit. Asumme paritalossa, toista puolta taloa asuvat mummu ja vaari, isäni vanhemmat, se jos mikä tuo turvaa, vanhempieni ollessa töissä. Äitini vanhemmatkin asuvat kävelymatkan päässä. Kaisa-mummu, isäni äiti, kuten häntä kutsumme on läheinen ja hemmotteleva mummo, laitteli meille ruokaa ja lämmitti saunaa. Kylvin aina mummuni kanssa saunassa ja muistan miten hän hankasi minut sienellä puhtaaksi.

Vähitellen mummuni mieli tuli levottomaksi ja levottomuus alkoi lisääntyä ja käytös muuttui oudoksi, hän joutuikin sairaalaan pitkäksi aikaa ja hänellä todettiin ns. kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka ilmenee levottomuutena maanisuutena ja masennuksena. Pieni lapsi sitä ei tahdo ymmärtää, kun mummo sairastuu. Maailma muuttui paljon sen jälkeen, vaari muuttui hiljaiseksi ja vetäytyi kellarissa olevaan työhuoneeseensa veistämään puisia lintuja ja pienoismalliveneitä. Todella kauniita.

Mummuni pääsi aina välillä pois sairaalasta, mutta sen aikainen lääkitys teki hänestä vaisun ja vapisevan ja erilaisen. Vähän vanhempana, kun ymmärsin enemmän, minulle selitettiin, että mummun sairastuminen johtui lääkärin mukaan hänen lapsuutensa aikaisista järkyttävistä tapahtumista.

Mummuni Katri Lempi Dagmar oli vain 16-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Sisällissota oli alkanut aiemmin. Kerron ensin mummuni äidin taustoista.

Emma Marianantytär syntyi 5.7.1869 Suodenniemellä. Äiti Mäkelä Mariana, Isä Tuntematon Mäkelä. Emma Marianantytär muutti v. 1892 Mouhijärveltä piiaksi Kaltsilan Erkkilään, Vesilahdelle, joka oli vakavarainen vero-rustitila.

Erkkilän isäntänä silloin toimi Axel Johansson, Rantanen s.2.3.1824 Vesilahti Puoliso Eufrasyne Mina Johansdotter  s.11.3.1833 Pirkkala. Heillä oli 7 lasta, joista yksi tyttö kuoli vauvana ja yksi poika kuoli nuorena. Yksi talon pojista Erns Adolf Axelsson  Rantanen s.19.8.1857 rakastui nuoreen piikatyttö Emmaan ja heidät vihittiin avioliittoon 15.3.1894.

He muuttivat v.1896 Rautialan yksinäiselle vero-rustitilalle ”hyyryläisiksi” (vuokraajiksi) kunnes muuttivat v. 1903 Kirkonkylän Kässälle palstatilallisiksi.

Heille syntyi 7 tytärtä. Yksi heistä, Vilma, kuolee aivan vauvana. He viljelevät ja hoitavat yhdessä pientä tilaansa ja tyttöjään. Erns tottunut varakkaan pojan elämään ja nauttii hevoskärryillä ajelemisesta. Tytöistä on paljon apua Emmalle talouden hoidossa. Nuorin tytöistä, Inkeri oli vähän 3,8vuotias, kun Erns yllättäen kuolee ja Emma jää yksinhuoltajaksi 6 tytölleen. Muutama vuosi kuluu hoidellen palstatilaa, tyttöjen auttaessa äiti Emmaa. Sisällisota syttyy, joka mullistaa kaikkien elämän.

Palstatila oli Suomessa19.12.1864 annetun lohkomis- ja erottamisasetuksen mukaisesti toisesta tilasta erotettu siinä suhteessa epäitsenäinen tila, että sen maaverosta jäi vastaamaan emätila. Vastineena tästä palstatila maksoi emätilalle vuosittaisen palkintoveron. Lohkomalla muodostetut tilat olivat tässä suhteessa täysin itsenäisiä. Palstatilalla ei ollut manttaalia eikä se suorittanut veroa valtiolle, vaan se suoritti emätilalle palkintoveroa. Palstatilajärjestelmä lakkautettiin 1926 annetulla lailla (340/1926), jolloin palstatiloista tuli vuoden 1927 alusta alkaen tavallisia tiloja, joille laskettiin myös manttaali. Tämän jälkeen palstatilat ja emätilat olivat samanarvoisia itsenäisiä tiloja eikä palstatiloilla enää ollut eroa lohkomalla muodostettuihin itsenäisiin tiloihin nähden.

Lähteet

  • Pettinen, Maiju: Ositustoiminta. Teoksessa: Maanmittaus Suomessa 1633–1983, s. 155-171. Helsinki: Maanmittauslaitos, 1983. ISBN 951-46-622-3.

Viitteet:

  1. ·  Pettinen 1983: 156-157.
  2.  ·  Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939, hakusana emätila.
  3.  ·  Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965, hakusana palstatila.
  4. ·  Pettinen 1983: 158-159.

 

Lempäälän taistelut

Punaisten hyökkäys käynnistyi 30. maaliskuuta 1918 Vesilahden suunnalla, jossa Vihdin punakaartin päällikön Arvid Jalavan johtamat joukot lähtivät Koskenkylästä etenemään kohti Lempäälän kirkonkylän länsipuolella sijaitsevaa Näppilänsalmen siltaa. Hajallaan edenneet joukot eivät kuitenkaan onnistuneet valtaamaan sitä ja illan tullen ne joutuivat palaamaan Koskenkylään.  Punaisten tykistö oli Vesilahdella asemissa Narvan kylässä ja valkoisten Pyhäjärven Alhonselän vastarannalla Suomelassa Narva tuhoutui valkoisten tykistötulessa lähes kokonaan. Sen asukkaat pakenivat etelään Punkalaitumen suuntaan tai pohjoiseen Lempäälän Nurmenkulmalle. 

Seuraavana päivänä punaiset hyökkäsivät myös oikealla sivustalla, jossa Helsingin ja Pietarin punakaartilaiset ajoivat valkoiset pois Putkiston kylästä. Taistelujen painopiste oli kuitenkin rintaman keskustassa Vanajaveden ja Pyhäjärven välisellä kapealla kannaksella, jossa punaiset onnistuivat aluksi työntämään valkoisten joukkoja takaisin. Kun tykkien jylinä kantautui Tampereelle, heräsi kaupungin punaisten keskuudessa toivo saartorenkaan murtumisesta. Talojen katoille ja torneihin määrättiin ripustettavaksi punaisia vaatteita, jotta Lempäälässä hyökkäävät punaiset havaitsisivat kaupungin keskustan olevan edelleen omien hallussa.

Huhtikuun 1. päivänä Rahjan joukot lähestyivät jo Lempäälää, mutta valkoisten viimeisenä reservinä olleet 1. jääkärirykmentin kaksi pataljoonaa määrättiin vastahyökkäykseen ja punaiset joutuivat perääntymään.  Samaan aikaan valkoiset kävivät vastahyökkäykseen myös oikealla sivustalla, jossa käytiin koko päivän ajan ankaria taisteluja. Urjalan ja Forssan punakaartit sekä Helsingin miliisikomppania joutuivat perääntymään alueelta, mutta Helsingin punakaartin suutarien komppania tuhoutui ilmeisesti kokonaan. Sotavallan kartanoa hallussaan pitänyt Pietarin suomalaisen punakaartin komppania puolestaan vetäytyi parin kilometrin päähän Kelhoon. Vasemmalla sivustalla valkoiset onnistuivat miehittämään Vesilahden kirkonkylän käytännössä ilman taisteluja, kun hajallaan ollut vastustaja ei pystynyt puolustamaan sitä. Punaiset yrittivät edelleen läpimurtoa myös panssarijunalla, mutta senkin hyökkäykset torjuttiin. Etenemisen pysähdyttyä Rahja esitti Viialaan saapuneelle punakaartin pääesikunnalle joukkojen vetämistä pois Lempäälästä. Sen mukaan täydellinen perääntyminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen, koska Satakuntaa ei ollut vielä ehditty evakuoimaan.

Vuorokautta myöhemmin valkoiset miehittivät Vesilahdella Kaltsilan ja Suomelan kylät sekä Laukon kartanon Koskenkylä ja Narva pysyivät edelleen punaisten hallussa. Ylipäällikkö Rahja oli tuolloin matkustanut jälleen Viipuriin hankkiakseen lisäjoukkoja sekä materiaaliapua. Helsingin pääesikunta päätti keskittää kaikki mahdolliset käytettävissä olevat voimavarat Lempäälään, minkä vuoksi puolitoista viikkoa myöhemmin käynnistyneessä Helsingin taistelussa, kaupunkia puolusti saksalaisia vastaan lähinnä sotakokemusta vailla olleita reservikomppanioita. 4. huhtikuuta punaiset onnistuivat aamupäivällä valtaamaan Laukon kartanon takaisin, mutta luopuivat siitä vielä myöhemmin samana iltana, kun hyökkäys Vesilahden kirkonkylään ei tuottanut tulosta. Samaan aikaan raportoitiin useiden kymmenien Helsingin punakaartin II pataljoonan miesten äkillisestä sairastumisesta. Miehet oksentelivat ja osa menetti tajuntansa. Aiheuttajana pidettiin ruokamyrkytystä, mutta Lempäälään palannut Rahja epäili valkoisten käyttäneen taistelukaasua ja päätyi tämän vuoksi tilaamaan rintamalle kaasunaamareita. Myös paikalla ollut Punaisen ristinnorjalainen lääkäri epäili syyksi taistelukaasua.

Asemasotavaihe ja punaisten vetäytyminen

Punaiset keskeyttivät hyökkäyksensä, kun tieto 6. huhtikuuta tapahtuneesta Tampereen antautumisesta kiiri Lempäälään. Ryhmä punaisia oli päässyt pakenemaan kaupungista Näsijärven jäätä pitkin ja saapunut omien linjoille Vesilahdella. Mukana olivat muun muassa punaisten päälliköihin lukeutuneet Aatto Koivunen, Ali Aaltonen, Verner Lehtimäki, 9. huhtikuuta lähtien Lempäälän taistelut muuttuivat asemasodaksi ja rintama vakiintui linjalle Laukko–Narva–Suomela–Koskenkylä–Kelho. Punaiset keskittyivät nyt pidättelemään valkoisia ja näin suojaamaan Etelä-Hämeen kautta itään kulkeneita kymmeniä tuhansia punapakolaisia. Asemasotavaiheessa valkoisilla oli Lempäälässä kolme jalkaväkipataljoonaa, kaksi krenatöörirykmenttiä, Uudenmaan rakuunarykmentin eskadroonia sekä Ruotsalainen prikaati.

Tappiot

Suomen Sotasurmat -tietokannan mukaan Lempäälän taisteluissa kaatui yhteensä 143 valkoista, joista 43 Vesilahdella. Joukossa oli myös kaksi ruotsalaista vapaaehtoista. Punaisia on merkitty kaatuneiksi 249, joista 188 Lempäälässä ja 61 Vesilahdella. Punaisten joukoissa kaatui muun muassa Tukholman olympialaisissa Suomea edustanut painija Tatu Kolehmainen, joka kuului Helsingin punakaartin kuuluisaan Jyryn komppaniaan

Taistelukuvaukset ovat otteita Wikipediasta.

Kirjallisuutta

  • Jaakkola, K. E.: ”Taistelut Tampereen eteläpuolella Lempäälässä ja Vesilahdella”, Punakaarti rintamalla: Luokkasodan muistoja. Leningrad: Kustannusliike Kirja, 1929.
  • Mäkelä, Ritva: Lempäälän vuosi 1918. Lempäälä: Lempäälä-Seura ry, 2002. ISBN 951-98912-2-6.
  • Tukkinen, Tauno: Vesilahden punaisten henkilötappiot 1918. Karjalohja: Tauno Tukkinen, 2007. ISBN 978-952-99889-1-4.

Veljesvihan jäljet koskettivat syvästi tuon ajan suomalaisia sekä vielä pitkään tuon ajan jälkeenkin ja edelleenkin ne ajat puhuttavat suomalaisia.

20.4.1918 Emma lähtee tyttöjensä kanssa Suomelan rantaan pyykille. Tuo pyykkireissu oli kohtalokas. Punaiset surmasivat Emman, takaapäin päähän ampumalla. Emma kuolee siihen, omien tyttäriensä silmien eteen. Nuorin tytöistä oli vain 8-vuotias.  

Mummuni Katri Lempi oli tuolloin 16-vuotias. Tuo järkyttävä hetki ei milloinkaan jättänyt mummuani rauhaan, sairastutti mummuni mielen.  Hän ei milloinkaan halunnut palata Vesilahdelle edes sukulaisia tapaamaan, asia oli hänelle niin vaikea. En koskaan kuullut hänen kertovan omista vanhemmistaan tai lapsuudestaan sanallakaan. Voi vain kuvitella minkälainen taakka hänen harteillaan on ollut, miten syviä arpia se jätti, arvet eivät milloinkaan parantuneet.

Tytöille määrättiin edunvalvoja, huolehtimaan heidän taloudestaan.

Mummoni muutti 18-vuotiaana Tampereelle, hän tapasi vaarini,Johan Vilhelm Vesanto S. 14. helmikuuta 1895 Tampere 22. heinäkuuta 1972 (77 ikäisenä) Tampere, Finland

Heille syntyi 1 lapsi, poika, isäni Reima Ilmari s. 05.04.1922. Heillä oli koti meidän naapurissa..

Sisarukset pitivät yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Mummuni, Katri ( Kaisan )surut ja sairastuminen sekä hänen äitinsä Emman surullisen tarinan kuultuani halusin alkaa tutkimaan sukua tarkemmin, erityisesti mummuni vanhempien taustoja ja tietysti pidemmällekin. 2004 lähetin kyselyn Vesilahden seurakunnalle mummuni vanhemmista ja sain vain alkuinnostuksen asiaan. Vesilahden kirkonkirjoista, joista osa valitettavasti oli tuhoutunut. Lähetin kyselyn Hämeenlinnan maakunta-arkistoon, josta sain vähän lisätietoa Mummuni isän sukujuurista, mutta Emmasta ei mitään. Asia jäi pitkäksi aikaa unholaan, kunnes innostuin uudestaan jatkamaan muidenkin sukuhaarojen vaiheita. Aika pitkälle olen päässyt sukuni saloihin ja tutkimus jatkuu edelleen.