Lähde: Suomen kulttuurihistoria I, kirj. Aarno Maliniemi. Kirja painettu 1933.Osia poimittu tekstistä S.567 -582

Koulut

Koulu kuului meidän  keskiaikanamme samoin kuin vielä vuosisatoja myöhemminkin erottamattomasti kirkon yhteyteen. Sen päätehtävänä oli nimittäin pappien kasvattaminen/kouluttaminen. Tosin tämän rinnalla joutui pienessä määrin joutui antamaan opin alkeita sellaisillekin, jotka eivät  tulleet vihityiksi hengelliseen säätyyn, kuten oikeudenhoito - ja hallintoviranomaisten kirjureille, aatelismiesten ja porvarien pojille, jopa lopulta nähtävästi  ylimmän luokan naisillekin, mutta tuo kaikki oli keskiajan kannalta vain sivutarkoituksia. Niinpä olikin luonnollista, että kaikki opettajat olivat kirkonmiehiä.

Huolimatta siitä, että varahaisimmalta keskiajaltamme ei ole säilynyt minkäänlaisia tietoja suomalaisten nuorukaisten opillisesta kasvattamisesta, on meidän pakko otaksua, että jonkinlaista koulutoimuntaa  on meillä ollut aina siitä pitäen kuin kirkolliset olot vanhimmilla kristillisillä seuduillamme oli edes alkeellisesti saatu järjestyneisiin muotoihin ja hyvin todennäköisesti jo aikaisemminkin:  silloinkin kuin suomalaisia pontevammin ruvettiin käännyttämään kristinuskoon.

Katolisessa kirkossa oli jo vuosisatoja ennen Suomen kristillisen aja alkua ollut tapana, että tuomiokirkkojen yhteydessä toimi kouluja etupäässä pappiskasvatusta varten. Mainittakoon näitä koskevia yleiskirkollisista säädöksistä, että neljännen lateraanikokouksen v. 1215 päätöksen mukaan jokaisessa tuomiokirkossa sekämuissakin, joissa siihen oli mahdollisuuksia, tuli olla mahdollisuuksia, tuli olla palkattu koulumestari papiston kasvattamiseksi.

Minkälaista opetus oli tuomiokirkkokoulussa, siitäkin puuttuu ensikäden tietoja. Saamme tyytyä otaksuntaan, että se oli suunnilleen samanlaista kuin lähimaiden vastaavissa oppilaitoksissa.  aluksi kai siellä saavutettiin oppimäärä on ollut aivan vaatimaton, käsittäen ne tiedonalkeet ja taidot, joita seurakuntapappitahi lähetyssaarnaaja toiminnassaan välttämättömimmin tarvitsi. Ainakin 1400-luvun alussa, mutta todennäköisesti jo toistasataa vuotta aikaisemmin, koulun ohjelma seurasi sitä oppilaikoulun kurssia, jota kutsuttiin keskiaikana artes triviales. Tämän oppikolmikon  (latinan trivium merkitsee alk. kolmen tien yhtymäkohtaa) muodostivat grammatiikka eli latinan kieliopp, retoriikka eli esitystaito ja dialektiikka eli ajatteluoppi väittelyharjoituksineen. Tähän kurssiin liittyisuuremmissa tuomiokirkkokouluissa ns qvadrivium, joka käsitti musiikkia, laskuoppia, mittausoppia ja tähtitiedettä ns. etupäässä oppia ajanlaskusta ja kalenterista; meillä varsinainen qvadrivium luultavasti jäi opetusohjelman ulkopuolelle. --- Trivium ja qvadrivium muodostivat yhteensä ns. setsemän vapaata taidetta ( septem artes liberrales), keskiajan opillisen yleissivistyksen.

Opin tie oli kieltämättä ohdakkeista. Kovan kurin ohella vaivasi teinejä usein köyhyys. Hengelliseen säätyyn pyrkijät olivat yleensä talonpoikien ja porvarien lapsia, monet varattomista kodeista, ja tapana näyttää olleen, että  teinit itse saivat loma-aikoinaan hankkia elatusvarat lukukausia varten. Köyhien koululaisten auttamista eteenpäin pidetiinkin Herralle otollisena hyvänätyönä. Siten v.1412 eräs kardinaali myöntää sadan päivän aneet niille, jotka antavat apua Turun hiippakinnan koululaisille tahi heitä testamentissaan muistavat. Tällaiseen ihmisten hurskaaseen hyväntahtoisuuteen vedoten pojat lomakuukausien alkaessa teininkululle pitkin maata. Tapana kuuluu olleen jakaa määrätyt pitäjät eri ryhmille. Palkkana esittämistään lauluista teinit saivat viljaa, vaatteita jopa rahaakin. Teinin kulku saattoi ilmeisesti olla joskus varsin tuottoisaa, koskapa piispa Konrad Bitz v.1482 pitää tarpeellisena ankarasti varoittaa rehtoreita kiristämästä itsellensä osuutta koululaisten saaliista.

Tuomiokirkkokoulumme ei suinkaan ollut ainoa keskiaikamme oppilaitos. Jo varhain  syntyi sen rinnalle toisenlainen koulutyyppi, luostarkoulu, ja kun myöhemmällä koskiajallamme olosuhteet kehittyivät, kaupunkeja syntyi ja kirjallisen opin tarve lisääntyi, perustettiin vähäisempiä kouluja muutamiin kaupunkeihin.

Tuomiokirkkokoulun ja luostarikoulun lisäksi oli eräitä muita oppilaitoksia, joita historiallisessa kirjallisuudessamme on totuttu nimittämään kaupunkikouluiksi. Nimi ei kuitenkaan ole paikallaan, sillä nämä koulut eivät ensinkään olleet kunnallisia laitoksia, vaan niiden synty oli v:n 1215 lateraanikokouksen määräys, jonka mukaan jokaiseen tuomiokirkkoon  ja myös muihin kirkkoihin, joissa riittäviä mahdollisuuksia tähän on, asettakoon tuomiokapituli opettajan. Nämäkin koulut olivat puhtaasti kirkollisia.

On kuitenkin muistettava, että kouluja tarvittiin paitsi pappien kasvattamiseen myös erään toisen, olojen kehittyessä yhä tärkeämmäksi käyvän säätyryhmän luomiseen. Maalisten hallinto - ja oikeusviranomaisten kirjurien täytyi nimittäin omata jonkinverran koulusivistystä selviytyäkseen tehtävistään. Muutamat olivatkin ammtiinsa pystyviä, kun taas toisten asia- ja tilikirjoissa esiintyvä alkeellinen ja virheellinen ruotsin-  tai lainankielen käyttö todistaa kesken jääneestä koulunkäynnistä. Kuningas Kustaa Vaasa käytti Suomenkin kouluihin nähden omituista pakkoverostusta, jonka turmiollisuutta sekä Agricola että Juusten valittivat: kouluista otettiin jopa väkisin lahjakkaita teinejä "ad aulica officia", hallinnollisiin kirjuritoimiin. Monen etevän oppilaan luku-ura joutui arvaamattomasti keskeytetyksi. On mahdollista, että samanlaista veroa otettiin koluluilta pienemmässä määrin jo joskus aiemmin.

Lisäksi kouluja käyttivät hyväkseen  monet aateliston ja porvareiden pojat ilman aikomusta pyrkiä hengelliseen säätyyn. Muutamien aatelissukujen nuorukaisten tiedetään jatkaneen opintojaan kauemmaksikin kuin mihin kotimaassa oli mahdollista.

Toteamme, että katolisen aikamme viimeisinä vuosisatoina Suomen kirkon tärkeimmät virat säännöllisesti olivat maisterinarvon saaneiden miesten käsissä. Kaikki piispamme olivat maistereita todistettavasti v:sta 1385 alkaen, mutta hyvin  todennäköisesti vuodesta 1370 ja luultavasti jo Hemming piispasta lähtien 1338. Yksitoista viimeistä tuomiorovastia oli maistereita ja nähtävästi muutamilla aikaisemmillakin oli oppiarvo. Arkkiteinien ja 1400-luvun lopussa perustettujen dekaanin ja arkkiprespyterin virkojen haltijoita, joita tunnetaan noin 25. oli ehkä 20 tutkinnon suorittanutta. Kaniikeista on 1400-luvulta alkaen huomattava enemmistö maistereta. Tomiokapitulin jäsenet olivat siis viimeisen satavuotiskautena etupäässä vain oppinutta väkeä. Myöskin maalaispapiston etupäässä joukossa tavataan ulkomailla opiskelleita kirkkoherroja.

Suomalaisten maisterien lukuisuus on sangen mielenkiintoinen ilmiö vähävaraisessa maassa ja on herättänyt huomiota ulkomaisessakin tutkimuksessa, ehkä enemmän kuin meillä. Turun hiippakunta näet väestönsä lukumäärään katsoen kilpailee ulkomaisessa opinkäynnissä kunnialla varakkaampienkin ruotsalaisten ja tanskalaisten hiippakuntien kanssa; Norja jää huomattavasti jälkeen. Niinpä Pariisissa oli v. 1350 - 1450 Turun hiippakunnasta ylioppilaita enenmmän kuin mistään muusta pohjoismaisesta hiippakinnasta. Muuta pohjoismaiset hiippakunnat eivät voi osoittaa niin monta maisterinarvon omistanutta piispaa kuin Turun, tuskinpa suhteelliseti yhtä monta tuomiokapitulin jäsentäkään.

Suomen keskiajan kirkko, jonka johto 1300-luvun puolivälistä alkaen oli kokonaan suomalaisissa käsissä, on hyvin hoitanut tehtävänsä. Oppineista suomalaisista pappismiehistä ei ollut puutetta, ja se oppi ja kokemus jonka he toivat  mukanaan kotimaahan, on täällä varmasti monin nyt näkymättömin tavoin koitunut myöhemmän sivistyselämämme hyväksi.