Kirkko ja papisto liittyi vahvasti keskiaikaan, omiin sukujuuriini liittyy vahvasti monia historian kirjoihin päätynyttä piispaa ja keskiaikaista pappia. Kirkko liittyi keskiajalla myös vahvasti koulutukseen ja opiskeluun.

Suomen Kulttuurihistoria I osa Kirjo. O.A. Forström  -Hainari, osia artikkelista Katolinen Kirkko s.480-510

Katolinen Kirkko

Kirkko oli keskiajalla kaiken yhteiselämän keskusena. Se oli mahti, jota tosin joskus loukattiin, mutta jonka auktoriteetti kuitenkin aina lopulta tunnustettiin. Vaikka se ei ollut maallisen esivallan alamaisena, otti se kuitenkin ratkaisevasti osaa valtiotoimintaan. Samalla se myös suuressa määrin puuttui yksityiselämän muotoihin. Henkinen elämä oli kokonaan keskiajalla katolisen kirkon varassa.

Meidänkin kirkollamme oli maassamme tuo asema. Lähtyskautemme alkuajoilta, 1100 -luvulta ja Pyhän Erikin tekmästä ns. ensimäisestä ristiretkestä n. 1155 alkaen Hämeen ristiretkeen 1249 asti, oli silloisen Suomen hallitus kirkollista laatua. Tuomas piispa -1234-1245 olisiRuotsin kuninkaihin nähden huoleti voinut  tehdä maastamme vain paavinstuimesta riippuvan hengellisen valtakunnan, jos hän ylipäätään sellaista hanketta ajatteli. Vasta Birger-jaarlin k. 1266 ja hänen poikiensa aikana joutui Suomen kirkko suurempaan riippuvaisuuteen Ruotsin maallisesta hallituksesta. Kuninkaat määräsivät piispoja maahamme ja korjasivat osan kirkon tuloista itselleen. Suomen kirkko n. v.1276 oli saanut kaonisen tuomiokapitulin, tuli piispanvaali riippumattomaksi maallisesta esivallasta.Piispat Pentti 1321-1338 ja Hemming 1338-1366 kohottivat kirkollisen hierarkian maassamme täyteen mahtiinsa. Jälkimmäinen uhmasi itse kuninkaankin säädöksiä, kun ne havaittiin epäedullisiksi Suomen kirkolle. Eräs hänen seuraanjansa Johannes Pietarinpoika 1367-1370 laittoi Viipurin linnanisännän Sune Haakoninpojan pannaan syistä, joita ei tunneta.

Suomi oli keskiajalla sekä kirkollisena, että valtiollisena käsitteenä sam kuin Turun hiippakunta. Tosin 1300-luvun puolivälissä esiintyy ajatus toisen hiippakunnan perustamisesta maahamme, Itä-Suomeen, mutta se toteutui vasta kahta vuosisataa myöhemmin. Turunpiispat tulivat näissä oloissa  huomattavasssa määrin olemaan kansamme kehityksen ohjaajina.  Maunu I:stä alkaen 1291 - 1308 olivat enimmät maamme piispat syntyperältään kotimaisia miehiä.Tämä seikka ei voinut olla herättämättä kirkkoruhtinaissamme yhteydentunnetta sen kansan kanssa , jonka keskuudesta he olivat lähteneet ja jonka vaiheita he ohjasivat. Voimakkaimmin ilmenee tämä tunne Maunu Tavastissa 1412 - 1450 ja Maunu Särkilahdessa 1498 - 1500.

( Oma huomautus Piispa Maunu Tavast on esi-isä/eno suorassa polvessa 16 sukupolven takaa)

Katolinen kirkko nautti keskiajalla suuria vapauksia mmllisen vallan tahlta. Kirkollisille laitoksille kuuluva maa oli veroton. Tämä hengellisen rälssin periaate oli Ruotsissa jo 1200-luvun alussa hallituksen puolellta lausuttu; saman vuosisadan keskivaiheilla tuli se siellä ja meidän maassamme täydellisesti tunnustetuksi. Se maa, jonka papiston jäsenet yksityisomaisuutenaan omistivat, ei kuitenkaan ollut veroista vaputettu.

Kirkko oli myös omissa asioissaan vapautettu maallisen oikeuden tuomiovallasta. Hengellisen säädyn jäsentä ei voitu rikoksesta vetää maallisen oikeuden eteen. Mutta monessa muussakin asiassa harjoitti tuomiovaltaa, kun rikos oli sitä laatua, että se loukkasi kirkkoa ja niitä siveellisiä periaatteita, joiden pyhyyttä se käsitti olevansa asetettu vartioimaan. Kirkollisen tuomiovallan alaisina olivat esim. siveysrikokset, taikuus, koronkiskominen, pattovala, ihmistappo ja kirkon oikeuksien loukkaaminen. Muutamista rikoksista seurasi sekä maallisen esivallan että kirkon rangaistus. Kirkon ankarimpia rangaistuskeinona oli panna eli kirkonkirous. Sellaisen kirouksen alainen henkilä oli kokonaan erotettu kirkon yhteydestä. Jos hän tuli kirkkoon,  taukosi kohta messun lukeminen ja muu jumalanpalvelus lakkasi, eikä kukaan kirkon ulkopuolellakaan saanut olla hänen kanssaa missään tekemisissä. Toisinaan julistettiin koko maa kirkonkiroukseen. Ruotsin valtakuntakin oli keskiajan lopulla pitkät ajat sellaisen kirouksen alaisena.

Turun hiippakunta muodosti yhdessä Uppsalan arkkihiippakunnan sekä Lindköpingin, Skaran, Strengnesin, Västerosin ja Vexsiön hiippakuntien kanssa Uppsalan kirkkoprovinssin. Sen esimiehenä oli Uppsalan arkkipiispa. Maamme keskiajan piispoista oli Johannes I ainoa, joka kohosi tähän arvoon 1290. Maunu Tavast oli v 1421 yhtenä ehdolla, mutta ei tullut valituksi. Arvid Kurki 1510-1522 oli pääsemäisilläänn arkkipiispaksi, mutta kuolema keskeytti nämä toiveet. ----- Mainittakoon, että yksi Uppsalan arkkipiispoista, Henrik Kaarlenpoika 1383-1408 näyttää olleen Suomesta syntyisin.

Suomen vanhimmat seurakunnat ovat olleet Ahvenanmaalla, jonka pääsaarella jo v:n 1300 vaiheilla useimmat nykyisistä seurakunnista olivat olemassa. Varsinais-Suomessa olivat vanhimmat seurakunnat Nousiainen ja Räntämäki; 1200-luvulta ovat epäilemättä monet muut Turun lähipitäjät: Masku, Mynämäki, Uskela ym. tuomiokirkon seurakuntaa mainitsematta. Muualla Suomessa vanhimmat pitäjät käsittivät alkuaan varsin suuria aloja, jotka myöhemmin jakautuivat ja itsenäistyivät seurakunnallisesti. Kokemäenjokilaakson asutusalueella oli sellaisia suurpitäjiä jo 1330- luvun alussa  Ulvila, Kokemäki, Sastamala, Karkku, Pirkkala. Hämeessä on vanhi Hattula, jonka on arveltu aluksi käsittäneen kok muinaismaakunnan; vähän nuorempia ovat Vanaja, Hauho, Sääksmäki, Hollola. Pohjanmaan kantapitäjät ovat Mustasaari, Isokyrö, Pietarsaari, Saloinen ja Kemi. Uudellamaalla ovat ensimmäisiä Porvoo, Karjaa, Pohja ja Lohja, Etelä-Karjalassa Viipuri ja Pyhäristi (Muolaa) ja Savossa Suursavo (Mikkeli).

On laskettu, että Suomessa katolilaisuuden kukistuessa oli 136 roomalaiskatolista seurakuntaa. Yleensä vanhimmat seurakunnat  aina jonkin verran iäkkäämpiä kuin säilyneet kivikirkot, aluksi kun lienee koetettu tulla toimeen puukirkoilla.

Kirkkoherra sai osan kymmennyksistä ja korvausten erilaisista papillisista toimituksista. Sitäpaitsi oli hänellä virkatalonsa. Lisäksi oli hänellä tulolähteenä vapaaehtoiset antimet. Kaikki se kiinteä ja irtain omaisuus, minkä pappi elissään kokosi, kuului hänelle itselleen, hän saattoi testamentin kautta luovuttaa omaisuutensa kenelle tahtoi. Useimmissa tapauksissa lienevä papit kuitenkin kuollessaan luovuttaneet melkoisen osan omaisuuttaan kirkolle ja hurskaisiin tarkoituksiin.

Papit eivät kanonisen lain mukaan saaneet mennä naimisiin, mutta näyttää olleen tavallista, että he pitivät luvatonta yhteyttä emännöitsijänsä kanssa. Tämä tapa oli heihin niin piintytnyt, ettei kirkko ryhtynyt sitä erikoisen pontevsti rankaisemaankaan.

Kristinuskon juurtuessa Suomeen kotiutui tänne myöskin luostarilaitos.

Maamme kuudesta roomalaikatolilaisesta luostarista oli viisi miesluostaria, kaikki dominikaanien ja fransiskaanien perustamia. Nämä hengelliset veljeskunnat olivat syntyneet 1200-luvun alkupuolella, siis samaan aikaan kuin kirkko alkoi saada pysyvämmin ja laajemmin jalansijaa meidän maassamme. Niiden jäseniä sanottiin  kerjäläismunkeiksi, sillä he elivät pääasiassa almuista, joita he keräsivät luostariens ylläpitämiseksi. Dominikaanit ja fransiskaanit eivät viettäneet samaa suljettua luostarielämää kuin muut senaikaiset munkit munkkikunnat. Kulkiessaan ympäri kylissä ja kaupungeissa saarnasivat he kirkon oppia kansan omalla kielellä ja harjoittivat samalla sielunhoitotehtäviä.

Ensimmäisen suomalaisen luostarinsa perustivat dominikaanit Turkuun. Laitos oli omistettu Pyhälle Olaville, ja sen vuoksi sitä keskiaikamme asiakirjoissa tavallisesti nimitetään Pyhän Olavin luostariksi.Se sijaitsi Vartavuoren juurella, Aurajoen rannalla, mutta tuhoutui1429 Turun tulipalossa.Tämän onnettomuuden jälkeen kohosi Turun dominikaaniluostari uudestaan. 1537 tulipalo tuhosi sen lopullisesti.

Toinen maamme dominikaaniluostari oli Viipurissa. Paavi antoi luvan sen perustamiseen v. 1392, mutta sen toiminnasta on säilynyt tietoja vasta 1400-luvun alulta.Viipurin dominikaaniluostarin paikka on suunnilleen tunnettu. Vuonna 1490 kohtasitulipalo Viipurin dominikaaniluostaria. Se nousi kuitenkin pian uudestaan ja varoja se rakentamiseen kooottiin aina Liivinmaalta asti.

Suomen ensimmäinen tunnettu fransiskaaniluostari oli Viipurissa. Se ilmestyi ensi kerran asiakirjoihin v. 1403. Mainittuna vuonna tapaamme  nimittäin luostari guardiaanin eli johtajan Clemensin Roomassa, jonne hän muutamien Ruotsin munkkien seurassa oli matkustanut. Luostarin paikka oli Harmaaveljestenkadun ja Pohjoisvallinkadun kulmauksessa.

Rauman fransiskaaniluostarista puhutaan ensi kerran  v.1449. kiinteistöistä oli Rauman luostri rikkaampi kuin maamme muut miesluostarit. Luostarin rakennukset ja kirkko olivat kivestä.. Kirkko on edelleen pystyssä Rauman Pyhän Ristin kirkko. Sen graniittiseinät ove paksut Kuoriholvin kalkkimaalauksetkin ovat säilyneet.

Suomen kolmas fransiskaaniluostari sijaitsi Ahvenanmaalla Hamnön saarella, Kökarin kappelissa, Keskiajan asikirjoissa nimitetään sitä Kökarin luostariksi. Paikka ei ollut niin syrjäinen kuin ensi silmäyksellä luulisi, sillä Kökar mainitaan jo 1200-luvulla tunnettuna  Itämeren laivurien pysähdyspaikkana. Luostarin perustamisvuotta ei tunneta.Jotenkin varmasti kuitenkin voidaan olettaa, ettäjo 1400 -luvun keskivaiheilla oli olemassa, vaikka vanhon tieto luostarista onkin v:lta 1472. Aen rakennukset olivat kivestäja raunioistaan päättäen melkoisen suuria. Kirkko oli vielä uskonpuhdistuksen jälkeen käytössä, kunnes se 1600-luvulla luhistui.

Ensimmäinen ajatus naisluostarin perustamisesta Suomeen lienee herännyt piispa Bero Balkin  aikana, mutta vasta hänen suuren seuraajansa Maunu Tavastin toimesta se saatiin toteutetuksi Maunu-piispa ajatteli kuten Berokin ensin dominikaanista nunnaluostaria. Uusi laitos oli omistettava Pyhälle Annalle. Hurskaat ihmiset alkoivat jo sielunsa alutuudeksi lahjoittaa sille omaisuuttaan. Ennen pitkää luovuttiin kuitnekin tuosta alkuperäisestä ajatuksesta ja päätettiin muuttaa se birgittalaisluostariksi, yhteiseksi asunnoksi nunnia ja munkkeja varten Vadstenan emäluostarin malliin. Birgitta-rouva oli Ruotsissa lähinnä Pyhää Eerik kuningasta suositui kansallispyhimys, ja hänen perustamansa luostarijärjestön konventteja oli niinä aikoina jo olemassa ympäri Eurooppaa..

Maamme dominikaani- ja fransiskaaniluostareita oli, mikäli asiakirkoijoista voi nähdä, muistettuna verraten  harvoilla ja vähäpätöisillä lahjoituksilla. Toisin oli Naantalin birgittalaisluostarin laita. Se oli alusta alkaen katolisen Suomen lempilapsi, ja lahjoituksia oikein tulvimalla tulvi sen hyväksi. Viimeisen tunnetun lahjoituksensa sai se v. 1520, muutamia vuosia ennenkuin uskonpuhdistus  tuloaan meidän maahamme. Ostojen ja vaihtokauppojen kautta lisäsi luostari edelleen omaisuuttaan. Samalla osoitti Ruotsin hallituskin sille suosiota ja anteliaisuutta. Sillä oli kiinteistöjä yltympäri Suomea, vieläpä maamme rajojen ulkopuolellakin. Kaupungintaloja ja rakennuksia omisti luostari Naantalissa, Turussa ja Tukholmassa ja maatiloja yli 40 Suomen pitäjässä, vieläpä Ruotsissakin.

Perustaessaan Vadstenaan hengellisen sisar -ja veljeskuntansa oli Pyhä Birgitta ajatellut luostariaan laitokseksi, johon etupäässä otettiin ylhäissukuisia naisia  jäseniksi.Näistä piireistä oli jumalisuus ja korkeampi siveellinen katsantokanta  sittemmin leviävä kansan syviin riveihin. Aatelineitoja maamme ylimyssvuista oli Naantalissa useita: Flemingejä, Kurkia, Karpalaisia, Särkilahden, Kirveen, Renhufvudin, Jägerholmin, Frillen, Skytten ym. sukujen jäseniä.

(Oma huomautus, tummennetut suvut kuuluvat esisisiini)

Kasvatus, mitä kirkko pystyi keskiaikalaisille esivanhemmillemme antaa, olikin etupäässä muodollista laaatua, kansa  totuttamista ulkoisiin kirkollisiin tapoihin ja järjestykseen, niin ei tätäkään puolta ole syytä pitää vähäarvoisena tulevien aikojen syvemmän kasvatustyön perustana. Sitäpaitsi, kuten edellä on huomautettu, sana ei kasvatuskeinona ollut aivan syrjäytetty henkilökohtaisilla ripillä ja kansalle pidetyillä ja kansalle pidetyillä omakielisillä saarnoilla varmaan kylvettiin kristinuskon perustotuuksia itämään kansan sielunelämään. Kylvön sadosta todistavat monet kauniit yksityikohdat  vanhoissa runoissamme. Muistaa sopii, miten eräs kirkkomme murroskauden miehiä, Paavali Juusten, keskiajastamme sanoo, että " Jumala tuonakin aikana säilytti itselleen valittunsa, jotka  sunnuntaievankeliumien likemisen mietiskelystä, Herran rukousta ja uskontunnustuksesta nauttivat hurskauden ja kristillisen uskon oikeaa opetusta".