Suomen Kultturihistoria. Kirja painettu 1933. I K.Aarno Maliniemi S.582-616 Tekstistä poimittuja osia, kieliasua hiukan tarkennettu vanhahtavasta kirjoitustyylistä

Kirjallisuuden viljely

Edellisistä artikkelista on selvinnyt, että opillinen kulttuuri on siksi laaja , että se edellyttää meillä olleen kirjallisuutta yli sen välttämättömimmän, mikä tarvittiin jumalanpalvelusmenojen suorittamiseen.

1350-luvulta tunnetaan kaksi merkittävää kirjalahjoitusta. Toisen tekee tunnettu koulumestari Henrik Tempil, toisen Piispa Hemming. Edellinen testamenttasi eri tahoille seitsemän teosta, joukossa laajan saarnakirjan ja viisiosaisen dekretaatiokokoelman (kirkollista oikeutta). Hemming lahjoitti tuomiokirkolle yli 30 arvokasta teosta teologian, kirkollisen oikeuden, saarnakirjallisuuden ja skolastiikan aloilta, siis varsin suuriarvoisen kokoelman.

Vanhin yksityiskirjasto, minkä Suomessa tiedetään olleen, oli Tuomas piispalla. Hän näet poistuttuaan Suomesta Visbyhyn lahjoitti  "syntiensä sovitukseksi" v. 1248 paavillisen legaatin Vilhelm Sabinalaisen luvalla joukon kirjojaan Sigtunan dominikaaniluostarille;se  että hänellä on ollut nämä kalliit aarteensa jo Suomessa ollessaan, voimme pitää varmana. Eräs näistä kirjoista on vielä tallella Uppsalan Yliopiston kirjastossa; tämän pergamentille tekstatun hyvin säilyneen käsikirjoituksen alkuosa on selityksiä Petrus Comestorin Historia scolastica  teokseen, jota Suomessakin on useina katkelmina säilynyt, ja jälkiosa sisältää selityksiä ns. pieniin profeettoihin. Jos eräällä kirjan tyhjällä sivulla oleva luettelo kirjan omistajan Pariisissa hankkimista teoksista on Tuomaan eikä jonkun aikaisemman kirjan omistajan laatima, olisi hänellä ollut joukko  varsin arvokkaita teologisia teoksia.

Myöhemmältä keskiajalta on nimeltä tunnetuille suomalaisille kuuluneita kirjoja säilynyt vain ani harvoja. Praagissa v. 1394 tapaamamme Törne Anderksenpojan tallella olevista kirjoista on edellä mainittu.   V. 1407 suomalaisen dominikaanikonventin, todennäköisesti Turun Olavinluostarin munkki Benedictus Johanneksenpoika teetti " syntiensä lunastukseksi" pergamenttisen rukouskirjan, joka sekin nykyään Uppsalan Yliopiston kirjastossa. Naantali birgittalaisveljen Jöns Budden 1400-luvun loppupuolella ruotsintamat kirjat ovat jo kauan olleet tutkimukselle tunnettuja. 1500-luvun alkuvuosina eräs nuorukainen Nicolaus Jacobi Byrkup kopioi Suomen kirkolla erikoiset osat ns. breviariumista; tämän keskiajan sivistyshistoriamme varsin merkityksellinen pyhimyslegendoja sisältävä käsikirjoitus on Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. V 1518 kopioi eräs mies, joka mainitsee nimekseen Benedictus (Pentti) ns. Uskelan gradualen, joka on liturgisen tutkimuksemme arvokkaimpia lähteitä; se on Helsingin Yliopiston kirjastossa.  ----- Muuta edelläluetellut ovat käsinkirjoitettuja ja, milloin ei toisin mainita , latinankielisiä. Useampia keskiajan suomalaisia , joille varmasti on kuulunut  meille säilyneitä kirjoja tahi jotka niitä ovat kopioineet, tuskin tunnetaan.

Tuomiokirkollamme, jolle piispa Maunu Tavast hankki sangen monia teologisia ja lainopillisia kirjoja, jopa hopealla niitä koristaen, mahtoi keskiajan lopulla alttarien kirjat mukaan luettuina , olla melkoisen huomattava kirjakokoelma , ennenkuin tanskalainen Otto Rud v. 1509 ryösti parhaat kalleudet. Kuitenkin ainoa varmasti todistettava jäännös siitä on tuo Särkilahden missale (messukirja). Kaikilla maalaiskirkoillakin oli välttämättä useampia liturgisia kirjoja --- katolisen kirkon jumalanpalvelusmenot ja muut seremoniat vaativat nimittäin enemmän eri kirjoja  kuin protestanttisessa kirkossa on tarpeen. Lisäksi oli niillä oli usein muitakin teoksia. Jäännöksiä maalaiskirkkojen  katolilaisaikaisista kirjavaroista on säilynyt suhteellisen paljon, muutamia kymmeniä numeroita; niitä emme tässä enempää käsittele.

Luostareissa nimenomaan Turun dominikaaniluostarissa ja Naantalin birgittalaisluostarissa täytyy ---- ottaen huomioon asianomaisten  järjestöjen luonteen ja vastaavat olot muualla ----- ajatella olleen  kirjastoja, tuskin tuskin aivan pieniäkään. Katkelmallisia jäännöksiä Turun Olavinluostarin ja Naantalin birgittalaisluostarin liturgisista kirjoista on todettu olevan Helsingin Yliopiston kirjaston ns. katkelmakokoelmassa, edellisiä 1300 -luvulta lähtien. Paitsi kuuluisaa Jöns Budden kirjaa on Naantalista säilynyt monisisältöinen ja tärkeä  "Nådendals klosterbok", jonka suomalainen muinaistutkija Elias Brenner v. 1671 löysi Turusta ja toimitti Ruotsiin. ----  On mahdollista, että tarkan vertailevan tutkimuksen onnistuu vielä seuloa esille mainitusta suomalaisesta katkelmakokoelmasta jäännöksiä myös Viipurin ja Rauman luostarien kirjastoista. Joka tapauksessa eräät saksalaistyyppiset nuottikirjat ovat Viipurissa tahi sen ympäristössä käytettyjä.

Niin onnettomat kuin Suomessa keskiaikana käytetyn kirjallisuuden vaiheet ovatkin olleet, voimme kuitenkin hahmotella yleispiirteisen kuvan sen laadusta. Ensin luomme silmäyksen vanhimpien kirjojemme kärsimyshistoriaan.

Läpi keskiajan hävitti  monituiset sodat ja tulipalot kulttuurikeskuksiamma, ja tuon tuostakin luemme säilyneissä asiakirjoissa ja piispankronikoissamme valituksia siitä, että arvokkaita kirjoja on menetetty. "Proper incendia et incursus infidelium ruthenorum", tulipalojen ja vääräuskoisten venäläisten hyökkäyksien vuoksi ----!

Kyllin tunnettua on, miten kansallispyhäkkömme Turun tuomiokirkko joutui kärsimään tällaisista onnettomuuksista. Kuusiston piispainilinnana polttivat venäläiset 1300-luvun alussa "kaikkine asiaikirjoineen ja lukuisine kalleuksineen". Kai osaksi tästä johtuu, että keskiajan lopulla toimitettu Turun tuomiokirkkoa koskevien asiakirjojen kopiokirja, ns Mustakirja ---- keskiajan lähteistämme tärkein ---- sisältää  asiakirjajäljennöksiä ennen 1320- lukua.

Uskonpuhdistus sai aikaa sen, että tuo kirkkojen ja luostarien  hallussa oleva vanha kirjallisuus, joka oli katolisen opin värittämää ja yleensä latinankielisiä, menetti arvonsa, jopa noista "papillisia munkkikirjoja" ruvettiin katsomaan taikauskoisella pelolla. Pergamenttikirjoille keksittiin tällöin sopiva tehtävä. Kuninkaan voudit ja tilikamari rupesivat käyttämään kirjojen pergamenttilehtiä hallinnollisten tilien kansiksi ---- Kustaa Vaasahan järjestäessään uudelleen valtakuntansa hallinnon mm. velvoitti voutinsa tarkkaan tilintekoon verojen kannosta. Näin ratkaistiin tämä pieni kansliatekninen kysymys kansituksesta hyvin ja ---- halvalla, sillä kirjoja otettiin revittäviksi, mistä niitä tarvittaessa vain saatiin. Noin sadassa vuodessa uskonpuhdistuksen alkamisesta Ruotsi-Suomessa lienevät maan suurempikokoiset pergamenttikirjat näin yleensä olleet loppuunkäytetyt. Kun Suomi v. 1809 erotettiin Ruotsista , siirrettiin Haminan rauhasopimuksen nojalla Suomeen tärkeimmät maatamme koskevat viralliset asiakirjat, niiden mukana myös nuo Vaasa-kuninkaiden aikaiset verokirjat pergamenttikansineen. Verokirjoja säilytetään Suomen valtionarkistossa, mutta pergamenttikannet on niistä irroitettu ja siirretty Helsingin Yliopiston kirjastoon. Näitä irrallisia pergamenttilehtiä on noin 10 000 ja ne edustavat ainakin tuhatta eri kirjaa.

Paperi tulee Ruotsi-Suomessa käytäntöön 1300-luvun puolivälissä ja yleiseksi vuosisadan loppupuolella. Se oli käytännöllisempää kuin pergamentti, halvempaakin, vaikka se keskiaikana olikin täällä tuontitavaraa. Mutta se ei silti syrjäyttänyt pergamentin käyttöä muuta kuin osaksi; pergamenttiä käytettiin katolisen aikamme loppuun saakka parempina pidettyihin kirjoihin ja juhlallisempiin tarkoituksiin.

Suurin osa meillä käytetystä kirjallisuudesta on, kuten jo etukäteen voisi päätellä, jumalanpalvelusmenoissa tarvittuja kirjoja; messuun kuuluvia pääkirjoja, missaleja, ynnä niihin liittyviä usein suurikokoisia nuottikirjoja, gradualeja, sekä ns. kanonisina hetkinä käytettyjä breviariumeja ja näiden ohella tarvittavia nuottikirjoja, antiphonariumeja, hymniriumeja ym. ;edelleen muiden papillisten toimitusten käsikirjoja, manualeja. Aikaisemmat ovat jo 1000- ja 1100-luvuilla jäljennettyjä, vanhimpiin kuuluvat ns neumikäsikirjoitukset on tarkka vertaileva tutkimus osoittanut olevan peräisin etupäässä Reinin alajuoksun seuduilta, josta osa niitä on meidän lähetyskaudellamme tuintemattomia teitä kulkeutunut Suomeen.

Suomessa luotu kirjallisuus

Kansalliskirjallisuutemme vanhin tuote on Suomen Apostolin Pyhän Henrik-piispan legenda plus siihen liittyvät laulettaviksi tarkoitetut runo-osat. Henrikin Offocium, jonka papit vuosittain esittivät pyhimyksemme  kuolin- eli kuten vertauskuvallisesti sanottiin syntymäpäivänä. Vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1300-luvun alkupuolelta, mutta ne edellyttävät takannan jo useita kopiopolvia.

Kuten kaikki katolisen kirkon liturgiset tekstit ovat nämä kirjallisuutemme esikoiset latinankielisiä. Täytyy kuitenkin pitää varmana, että niiden sisältö alunperin tuli kansan tietoon papiston kertomana ja varsinkin sen kautta, että piispa Henrikin juhlapäivinä samoin kuin  muinakin suurina pyhimysjuhlina pidettiin kansalle sen omalla kielellä saarnoja, joissa pyhimysten elämänkertoja selitettiin.

Pyhä Henrik on näin ollen keskiajan piispoistamme se, jonka elämää käsittelevää kirjallisuutta on eniten tallella. Katolisen aikamme lopulla valmistettiin Turun legendaa myöskin piispa Hemmingin elämästä ja ihmetöistä. Hänestä yritettiin saada kirkollemme toinen kansallispyhimys.. lopullisen pyhimykseksi julistamisen eli kanonisoinnin esti uskonpuhdistuksen väliintulo. Piisa Maunu Särkilahti, jonka suuret ansiot kirjallisten muistomerkkiemme kerääjänä viimeisin keskiajantutkimuksemme on vakuuttavalla tavalla osoittanut, kehoittaa v. 1495 papistoa keräämään tietoja Hemmingin aikaansaamista ihmeistä mainiten, että Turussa jo v:sta 1416 alkaen on niitä yhtäjaksoisesti viety kirjaan.

Suomen piispojen elämänkertateos, joka tavallisesti kulkee Paavali Juustenin Piispainkronikan nimellä, on keskiajan kirjallisuutemme historian tärkein jäännös.

Piispainkronikka sisältää aikajärjestyksessä elämänkerrallisia tietoja Henrikistä Agrocolan seuraajaan Pietari Follingiukseen saakka yhteensä  26 piispasta. Kronikka ei ole laaja. Sen luettelomaisen suppeaan esitykseen mahtuu kuitenkin paljon asiatietoja, jotka myöhempi tutkimus on todennut hyvin paikkansapitäviksi. Kronikan muodosteli nykyiseen asuunsa Paavali Juusten k.1576. Hänen kirjoitettammansa on siinä kuitenkin  vain neljä viimeistä elämänkertaa . Muut  ovat aikaisempaa työtä eroten viimeisistä sekä katolisen tarkastelutapansa että latinalaisen tyylinsä puolesta. Vain joissakin kohden on Juusten voinut näitä elämänkeroja korjailla. Juusten ei kronikkaa painattanut, mutta se levisi jäljennöksinä ja sillä tavalla jo aikaisin vaikutti Suomen historian tutkimukseen. Sen painatti ensi kerran saksalainen Chr. Nettelbladt v- 1728, mutta saman vuosisadan lopulla vv. 1784 - 1800 Porthan julkaisisen uudestaan tekstillisesti tarkastettuna ja laajoilla selityksillä varustettuna luoden siinä teoksistansa sen, joka on hänelle antanut " Suomen historian isän" kunnianimen.

Piae Cantiones ---lauluja (hartauslauluja) Kirjan toimittaja Uusmaalainen Thedorius Petri Ruutha. Julkaisu sisälsi 74 laulua nuotteineen. V. 1616 Piae Cantiones ilmestyi suomeksi. Suomentaja Maskun Hemminki, ilmoittaa toimittajaksi yksinomaan Turun koulun rehtorin Jaakko Finnon, suomalaisen kirjallisuuden kartuttajan ja ensimmäisen suomalaisen virsikirjan julkaisijan. (Oma huomautus:Wikipedian mukaan Jaakko Finno tarkasti tekstien oikaoppisuuden.)

Onko suomenkieltä ensinkään kirjallisesti viljelty ennen uskonpuhdistusta?  Tunnettua on, että yhtään keskiajalla paperille tai pergamentille kirjoitettua suomenkielistä tekstiä ei meille ole säilynyt. Vain irrallisia suomalaisia sanoja, etupäässä paikan  - ja henkilönnimiä tavataan vieraskielisissä asiakirjoissa; niitä on tosin yhteensä muutamia tuhansia, mutta ne eivät muodosta sen suurempia kokonaisuuksia kuin esimerkiksi seuraava rajamerkinnän katkelma Asikkalan käräjillä v. 1470:

"Först Sammasist lachdest och så i Marjunjerffwi och -- till Hurdaslammen saari och Kiwijerfwen joki och till jokimyöden Kiwijeffwwn och till Katissa Jerfwen saari, Lihaussen joke myötä kotajerffwi och till Kotajerffwen poicki ytten Lachten och Urajerfwi Pykenpuolen laaxi----:"

Säilyneiden asikirjojen kielenä oli maallisissa kysymyksissä ruotsi, aikaisemmin latina, kirkollisissa latina. Mutta suomalaisilla seuduilla käräjäasioiden suullinen hoito kävi tietenkin etupäässä suomeksi, muutenhan juttujen käsittely ei olisi ollut mahdollinen; tämä nähtiin selvästi lautamiesten nimistä päättäen yleensä oli suomalainen. Vanha suomenkielinen oikeudenhoidollinen ja hallinnollinen sanasto kehittyi sukupolvesta toiseen ja mukautui ruotsalaisten lakien sovelluttamiseen meidän oloihimme.

V.1548 ilmestyi Agricolan uusi Testamentti ----- valmistui myös Maalain suomennos, joka suurin piirtein liittyy Agricolan käyttämään kielimuotoon ja varmasti osaltansa todistaa aikaisemmasta oikeuskieliperinteestä.

On huomattava, että keskiaikamme suomenkielisten seutujen papisto kaiken todennäköisyyden mukaan vain poikkeustapauksissa ei osannut suomea. Paitsi että kielen taitamattomuuden vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito "cura animarum", ja ennenkaikkea tärkeänä pidetty rippikuulustelu olisi ollut mahdoton hoitaa, estivät tämän epäkohdan katolisen kirkonasetukset ja tavat; lisäksi oli varteen otettava myös kansan mielipide, sillä sehän kymmenyksillään ja vapaaehtoisilla lahjoituksillaan pääasiassa elätti nykyaikaan verraten suhteellisen runsalukuisen papiston ja luostarit.

Kun varsinainen kirjakielemme syntyi uskonpuhdistuksen murrettua padot sen alkukehityksen tieltä, oli aivan luonnollista, että kirjasuomi tuli perustumaan oleellisesti juuri niihin murteisiimme, joiden  syntyperäisiä käyttäjiä suomenkielisen papistomme eturivin miehet ja suullisen kulttuurisuomen viljelijät jo vuosisatoja pääasiallisesti olivat olleet. Agricolalla avustajineen ei oikeastaan ollut valitsemisen varaa asettaessaan kielenkäyttönsä pohjaksi läntiset murteet, suurin piirtein oli kirkollisen kielenkäytön perinne määrännyt jo aikoja ennen, mitä linjaa tulevan kirjakielemme oli kuljettava. Vain toisarvoisissa kohdissa Agricola tietoisesti vaikutti ottamalla muista murteista eräitä niiden erikoisuuksia. Kirjakielemme isän suuri kunnia ei vähene, vaikka onkin pakko selittää, ettei hän ole käyttämäänsä kielimuotoa luonut-----esim niin valmiin uskonnollisen käsitteiden terminologian keksiminen kuin Uudessa Testamentissa ilmenee olisi yhdelle miehelle ollut mahdotonta. Hän on nerokkaasti  ja intomielisesti suorittanut jättiläistyönsä siltä vaatimattomalta pohjalta nousten, jonka edelliset sukupolvet paljon vähäisemmin voimin ja kirkkolatinan käyttämisvelvollisuuden kahlehtimana jo olivat korkeammalle kieliperinteelle perustaneet.